Kuka on tervetullut?

Kuka on tervetullut?

Jokaisella lähimmäisellä on mahdollisuus olla kunnon kaveri hänelle, jolle tämä maa ja sen tavat ovat vieraita. Onko tervetulleita ensi vuonna 750, 1050 vai aivan joku muu luku? Tarkoitan nyt kiintiöpakolaisia, kodeistaan paenneita ja leireiltä valittuja ihmisiä. Ovatko he Suomeen tullessaan ulkomaalaisia, neekereitä, matuja, ”niitä” vai ihan tavallisia naapureita, joita tervehditään rappukäytävässä ja joiden lasten kanssa istutaan sovussa hiekkalaatikolla?

Risikko esitti huhtikuussa, että Suomen kiintiöpakolaisten määrä nostettaisiin ensi vuonna 1050:een. Perussuomalaiset tyrmäsivät ehdotuksen heti, kun taas Amnesty Internationalin Suomen osasto laati vetoomuksen pakolaiskiintiön nostamiseksi. Vetoomuksen on allekirjoittanut n. 10 000 henkilöä ja useat merkittävät järjestöt ovat pakolaiskiintiön nostamisen kannalla. Hallituksen puoliväliriihessä pakolaiskiintiön korottamisesta ei päätetty.

YK:n pakolaissopimuksen allekirjoittaneella Suomella on velvollisuus auttaa hädänalaisia ihmisiä. Tämä asia tuntuu tämänhetkisessä keskusteluilmapiirissä unohtuvan herkästi. Asiatonta huutelua suvakeista ja natseista löytyy kyllä. Tasavertaisuuden vuoksi mainitsen tässä molemmat osapuolet, sillä huutelua ja some-kirjoittelua tuntuu olevan kaikilla puolilla. Lisäksi hekin huutavat, jotka eivät ole oikeastaan edes mitään mieltä asiasta.

Omasta mielestäni asiallinen käytäntö olisi se, että kiintiöpakolaisten määrää nostettaisiin reippaasti ja maahantuloa sekä rajavalvontaa turvapaikan osalta tiukennettaisiin. Osaltaan tällaista käytäntöä hankaloittaisivat EU-säädökset, joiden mukaan Suomenkin on turvapaikka-asioissa toimittava.

Kun kyseessä on kiintiöpakolaiset, heidän asiansa pyritään järjestämään niin, että he pääsevät nopeasti yhteiskuntamme toimintoihin mukaan (lapset kouluihin ja päivähoitoon, aikuiset kielikurssille). Heidän taustansa on tutkittu, ja heidät on valittu pakolaisleireiltä. Turvapaikanhakijoista emme voi tietää, keitä he ovat, ja pitkien prosessien aikana he eivät pääse yhtälailla kiinnittymään yhteiskuntaan kuin kiintiöpakolaiset. Suurimmassa roolissa kotiutumisen edistämisessä ovat ihan tavalliset suomalaiset, riippumatta siitä, onko henkilö millä statuksella Suomeen tullut.

Miten pakolaisuutta sitten voisi estää? Yksi ennaltaehkäisevä keino on auttaa hauraiden maiden kansalaisyhteiskunnan vahvistamista kehitysyhteistyön turvin. Kehitysyhteistyön tulee olla pitkäjänteistä sitoutumista, ei projektista projektiin pomppimista eri maissa. Kehitysyhteistyön määrärahojen käyttöä tulee valvoa, jotta apu menee sitä tarvitseville eikä johtajien taskuihin.

Alueilla, joissa konfliktit ovat ohi, voivat eri etnisten ryhmien ja konflikteissa toisiaan vastaan olleiden ihmisten välit olla pitkään tulehtuneita. Tällaisissa tilanteissa tarvitaan toivoa ja sovittelijoita sekä yhteistyötä. Ihmisiä, jotka ovat pitkään olleet stressaavissa olosuhteissa ja traumatisoituneet, pitää auttaa luottamaan itseensä ja omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa.

Vuoden 2015 turvapaikanhakijasuman jälkeen osassa suomalaisista on noussut esiin raivoa kaikkia ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä kohtaan. Tällainen käytös ei missään nimessä ole sivistysvaltiossa hyväksyttävää. Kenenkään ei pidä ihmisen ulkomuodon perusteella olettaa mitään ihmisen sydämen laadusta ja ajatuksista. Osa ”ulkomaalaisen näköisistä” on asunut koko elämänsä Suomessa. He eivät välttämättä ole käyneetkään maassa, josta heidän vanhempansa ovat kotoisin. Ensimmäiset pakolaiset ovat tulleet Suomeen Chilestä 1970 -luvulla, joten eiköhän meidän olisi jo aika tottua näihin ”ulkomaalaisiin”.

 

Katariina Murtolahti
Sosionomi, KD Nuorten hallituksen varajäsen
katariina.murtolahti@kdnuoret.fi

Leave a reply