Kirjoittaja:

Emilia Raittila

Blogit Muu

Kuinka tukea nykylasta, kun resurssit eivät riitä?

Näen ympärilläni liian paljon lapsia ja nuoria, jotka ovat täysin hakoteillä. Kakola- sarjan meneillään olevat uusinnat eivät helpota oloa. Miksi meidän lapset ja nuoret voivat niin pahoin? Juuri koulumaailmaan takaisin astuneena – pulpetin toiselle puolelle – karu todellisuus monen perheen ja lapsen kohdalla paljastuu. Mistä nämä lapset saavat voimaa joka päivä tulla ylipäätään kouluun? Huomaan ahdistuvani, kun yritän ajatuksissani edes hieman asettua turvattomuutta kokevan lapsen tilalle.

Onko vanhemmuus hukassa? Eikö pahoinvointi lisääntynytkin 1990-luvun laman tuotteena? Entä olisiko asiat paremmin, jos vain olisi rahaa satsata lapsiin ja nuoriin? Uusi lama on vienyt mahdollisuudet. Tekisi mieli vain tyytyä edellä mainittuihin syihin ja todeta, että emme vain pysty pysäyttämään kehitystä. Olisiko kuitenkin jotain, mitä voisimme tehdä? Kun ei ole rahaa, on syytä miettiä, miten voimme näillä resursseilla ja henkilöillä tehdä asioita paremmin.

Jospa uskaltaisimme katsoa vanhemmuus- ja lamapuheiden taakse. Dosentti Matti Rimpelä Tampereen yliopistosta esitti eräässä seminaarissa elokuussa 2013, miten kehitys pahoinvointiin on alkanut jo paljon 90-luvun lamaa aiemmin (1). Maailma on muuttunut vähitellen siten, että se on nykylapsille ja –nuorille huomattavasti haastavampi ja vaikeampi kohdata kuin vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten. Lapsi kohtaa väkisinkin liian aikaisin sellaisia asioita, joita hän ei pysty vielä ymmärtämään ja prosessoimaan. Näissä lapsen kriiseissä vanhemmat, kasvattajat ja instituutiot eivät osaa useinkaan tarpeeksi antaa oikeanlaista tukea, mikä taas ei johdu siitä, etteikö olisi hyvää tahtoa. Ollaan kuitenkin siirrytty siihen, ettei ole yhteistä tahtoa, vastuuta ja ymmärrystä.

Monessa kohdin on myös jääty yhteiskunnan rakenteiden ja erilaisten instituutioiden traditioiden vangiksi. Monet instituutiot, kuten peruskoulu, ovat jääneet rakenteissaan 70-luvulle, jolloin ne eivät vastaa muuttuvan maailman haasteita. Vaikka peruskoulussakin on pyritty yhtenäistämään kahden eri asteen välistä vaihdosta siten, että nykyään puhutaan vain kouluista, ei asteista, oppilaiden vaikein nivelvaihe on edelleen siirtyminen kuudennelta luokalta seitsemännelle. Tämä nivelvaihe sijoittuu juuri siihen ikään, kun nykylapsen murrosikä on alkamassa – tai jopa kriittisimmillään (2)! Niinpä tämä suuri muutos tapahtuu juuri silloin, kun lapsen omassa elämässä tapahtuu muutenkin isoja muutoksia. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten rakenteet eivät vastaa todellisuuden haasteisiin.

Mielestäni olisi syytä pohtia koululaitoksen uudistamisen seurauksia. Jos koululaitos saataisiin vastaamaan nykyaikaa, on vielä haasteena, miten lasten ja nuorten kasvua voitaisiin tukea kokonaisvaltaisemmin. Kunnan lapsi- ja nuorisopolitiikan muokkaamisesta voitaisiin saada suuria tuloksia lasten hyvinvointiin liittyen. Ensinnäkin, osassa Suomen kunnista on jo siirrytty toimialajakoisesta hallinnosta elämänkaariajatteluun, jossa palveluja suunnitellaan ihmisen ikäkausien ja palvelutarpeiden mukaisesti. Esimerkiksi kotikaupungissani Hämeenlinnassa (3.) lasten ja nuorten asiat kuuluvat yhden asiakkuuskokonaisuuden alle, jolloin kaikki mahdolliset lapsia ja nuoria koskevat asiat kuuluu yhteiseen asiakasrekisteriin. Näin voidaan hoitaa lapsen asioita paljon kokonaisvaltaisemmin ollen perillä kaikista tukitoimista, joita perhe tai lapsi mahdollisesti saa.

Toiseksi, tukea voitaisiin kohdistaa paljon enemmän ennaltaehkäisevään, vanhempien kasvatustehtävää tukevaan, toimintaan, kuten perhetyöhön, kodinhoitoapuun ja nuorisotyöhön. Tämä olisi investointi, jonka tuotto tulee vastaan 2-5 vuoden päästä. Hyvä esimerkki on Imatran kaupunki, jossa tehtiin vuonna 2008 päätös palkata kuusi perhetyöntekijää, jotka vierailevat perheissä hyvin ennaltaehkäisevästi ilman minkäänlaista diagnoosia. Yksinkertainen, ennaltaehkäisevä työ on tuottanut nopeasti tulosta. Häiriösuuntautuneiden palvelujen menot vähenivät heti, ja vuonna 2012 lastensuojelun laitospalvelumenot olivat jo yli 700 000 euroa vähemmän kuin vuonna 2008. Pitkäaikaisesti sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on myös saatu kääntymään laskuun. Tärkeää oli se, ettei ollut kyse hankkeesta tai projektista, vaan pysyvästä muutoksesta (4).

Mitä siis tarvitsemme? Ajatusten ja puheiden muutosta syyttelystä ratkaisuehdotuksien pohtimiseen; rohkeutta suunnitella rakenneuudistuksia; uskallusta esittää näitä uudistuksia kollegoille; vastuunottoa uudistusten tullessa, sekä jo nyt: lisääntyvää huolenpitoa ympärillämme olevista perheistä, lapsista ja nuorista.

Emilia Raittila 
Hämeen KD Nuorten puheenjohtaja
KD Nuorten hallituksen jäsen
emilia.raittila@kdnuoret.fi

Viitteet:

(1) Matti Rimpelän esitelmä oppilashuoltoseminaarissa 23.8.2013 Valkeakoskella
(2) Muun muassa Pulkkinen puhuu siitä, miten murrosikä sijoittuu ikävuosissa nykyään hieman aikaisempaan vaiheeseen, alkaen ikävuosina 7-12. Teoksessa Pulkkinen L. Mukavaa yhdessä. Sosiaalinen alkupääoma ja lapsen sosiaalinen kehitys. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy, 2002.
(3) Hämeenlinnan kaupungin Internet-sivut: www.hameenlinna.fi/Paatoksenteko-ja-talous
(4) Imatran kaupunki palkittiin Kunnallinen lastensuojeluteko- palkinnolla 21.3.2013.http://www.kunnat.net/fi/Kuntaliitto/media/tiedotteet/2013/03/Sivut/last…

Blogit Muu

Mikä ratkaisuksi Suomen perinnölliseen kriisiin?

Ukraina, Venäjä, Pohjois-Irak, Etelä-Sudan, Euroopassa nouseva antisemitismi jne. Suuria ihmismassoja koskettavia kriisejä syttyy ympäri maailmaa. Ihmisiä kuolee päivittäin hirvittäviin raakuuksiin, erityisesti ISIS-järjestön toimesta. Huomiomme siirtyy helposti näihin kauheuksiin – ja hyvä niin, sillä onhan meidän tehtävä osamme näissä kriiseissä. On elintärkeää, että erilaisia vetoomuksia, keräyksiä ja pakotteita pannaan alulle.

Sodat ja terrorismi ovat hirvittäviä ja vakavia asioita. Samaan aikaan kuitenkin yksi vakavimmista kriiseistä jatkaa olemassaoloaan – mutta saa harvemmin juurikaan uutistilaa. Jo pelkästään tänä vuonna tässä kriisissä on kuollut yli 750 000 ihmistä maailmassa. Suomessa määrä on viime vuosina hieman laskenut, mutta kriisi vie hengen meilläkin noin 800 hengeltä vuodessa. Kriisin nimi on itsemurhaan johtava pahoinvointi. Tämän jos jonkun pitäisi herättää meitä. Mikä hyvinvointivaltiossa tällöin menee pieleen?

Kriisi on useimmiten miesten kriisi, sillä he tekevät itsemurhia lähes kolminkertaisesti naisiin verrattuna. Miksi miehet? Mitä erityistä on miehissä, että he voivat pahemmin, tai eivät saa apua ajoissa? Uskallan väittää erityisesti miesten kohdalla olevan haavoja, jotka ovat syntyneet kymmeniä vuosia sitten ja tarvitsevat hoitoa edelleen. Sukupolvelta toiselle ei periydy vain sairaudet vaan myös henkiset traumat ja kasvatusperiaatteet, joita toisinnamme seuraavalle sukupolvelle – useimmiten tahattomasti tietämättämme. Tähän on syynä ison uutisotsikon ansaitseva vakava sana: sota. Sotiemme perintöä kannetaan valitettavasti edelleen. Isättömäksi jääneet tai fyysisesti ja henkisesti haavoittuneiden isien pojat kasvattivat omia poikiaan sodan eväillä. Isät ovat yrittäneet taistella kuten sodassa perheensä eteen. Kun työpaikka meni alta 1990-luvun lamassa, isä koki epäonnistuneensa. Mies ei enää ollut mies perheessä – ja se jos joku taitaa syödä miestä.

Kyse ei loppupeleissä taida olla siitä, kuka hoitaa lapsia ensimmäiset vuodet kotona, äiti vai isä. Ylhäältä ohjatut säännöt eivät ratkaise ongelmaa. Tarvitaan puhetta isistä – ja nimenomaan isien ja miesten suulla. Naisten on myös annettava tilaa tälle ja noustava feminismistään joskus pitämään miesten puolta. Voisiko joku mies uskaltaa sanoa ääneen, että on paha olla? Uskaltaisiko joku sanoa ääneen, että antoi isälleen anteeksi? Tunnistus ja tunnustus on itsemurhien ehkäisyn ensimmäinen askel.

Blogit Muu

Sä teet politiikkaa!

“Ooksä joku poliitikko vai?”, moni kysyy, kun kuulee pestistäni KD Nuorissa. “Mua ei oikein toi politiikka kiinnosta”, on usein seuraava kommentti. “Kumpa joku keksisi uuden sanan kuvaamaan samaa todellisuutta”, ajattelen.

Usein tekisi mieli vastata, että “olisi paree kiinnostaa, sillä politiikka vaikuttaa sun arkeen jokapäiväisesti, ja oikeastaan: sä itse teet sitä!” Erilaiset lait, johon politiikanteko useimmiten tähtää, vaikuttaa aina yksittäisiin ihmisiin ja heidän arkeensa. Vastaavasti kansalaisen toimet vaikuttavat päätöksentekoon.

On siis ainakin kahden tason politiikkaa: mikropolitiikkaa ja makropolitiikkaa. Joka ikinen kansalainen toimii mikropolitiikan tasolla, mutta harva ymmärtää vaikuttavansa jokapäiväisillä valinnoillaan. Elämme julkisten ja yksityisten palvelujen, yritysten ja monopolien, ammattijärjestöjen ja ties minkä liittojen viidakossa, josta jokainen valitsee itselleen sopivan puun, jonka hedelmiä syö ja jota ehkä ajattelemattaankin ruokkii. Suomeksi: Kun käyt K-kaupassa, tuet K-ryhmää; kun viet autosi huoltoon paikalliselle tmi Remppa Tempalle, tuet yksityisyrittäjää. Omiin valintoihin taas toki vaikuttaa moni seikka, kuten taloudellinen tilanne, muodissa olevat aatteet tai kunnan tarjonta. Ei sovi kuitenkaan ihmetellä, jos viimeinenkin urheiluliike lähtee paikkakunnalta, jos ostokset on tehty viimeiset viisi vuotta hypermarketissa.

Mikropolitiikka vaikuttaa makropolitiikkaan, jota taas ohjailee ja säätelee muun muassa (ne niin kutsutut) poliitikot ja virkamiehet. Makropolitiikassa vaikuttaa vain pieni joukko, jotka – ainakin teoriassa – ajavat kansalaisten asioita vaikuttaen suoraan lainsäädäntöön. Kunpa syy-seuraus- suhde olisikin näin yksinkertainen. Kokonaisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi, sillä palapeli koostuu niin maailmantaloudesta kuin puoluepolitiikan jännitteistäkin.

Miten sitten erityisesti jokaikinen mikropoliitiikko voi ymmärtää oman roolinsa tässä palapelissä? Vastuu on jonkin verran “meillä” makropoliitikoilla. Meidän on tehtävä sanomamme selkeäksi. Kohtasin torilla vaalimeiningeissä kaksi ikäistäni nuorta naista, jotka sanoivat, että heitä voisi kiinnostaa politiikka ja EU enemmän, jos siitä joku kertoisi selkeästi jotain. Tarvitsemme luovia tapoja kertoa politiikasta selvällä tavalla, jotta jokainen voisi ymmärtää myös oman roolinsa siinä. Jokainen kun on vastuussa omista valinnoistaan. Jos periaatetasolla on sitä mieltä, että on tärkeää tukea suomalaisia yrityksiä, tarkoittaa se käytännön tasolla, että todellakin ostaa suomalaisen yrityksen palveluja tai tuotteita. Eikä tietenkään näin Eurovaalihumun loppusuoralla voi unohtaa mikropoliitikon roolia vaaliuurnilla; olet vastuussa Suomesta!

Blogit Muu

Ei unohdeta ruokakampanjaamme!

KD Nuoret julkaisi syksyllä 2013 ruokakampanjansa ”Ruoka ei ole roskaa”, joka vetoaa niin kuluttajiin, kauppiasiin kuin päättäjiinkin maamme valtavan ruokahävikin poiskitkemiseksi. Ruokahävikki- aihetta on ennen ja jälkeen kampanjan julkaisemisen käsitelty eri medioissa moneen otteeseen. Esille on tuotu muun muassa yksittäisiä kauppoja, jotka ovat erilaisin keinoin lähteneet tekemään työtä hävikin pienentämiseksi. Tämä on hienoa!

Oletko itse tehnyt asialle jotain? Varmasti jokainen tietää, miten pitäisi toimia, ja jos et tiedä, ajattele asiaa. Elintarvikeketjun suurin hävikki tapahtuu kotitalouksissa, mikä kuulostaa uskomattomalta. Suomalaisen elintarvikeketjun ruoasta 10–15 prosenttia joutuu roskiin, ja tästä roskiin menevästä osasta jopa 30–40 prosenttia tulee kotitalouksista. Miten paljon pystyisimmekään vaikuttamaan ilman minkäänlaista kauppojen tai päättäjien ahdistelemista!

Otathan nyt tämän asiaksesi. Yhdeksän prosenttia kuluttajista heittää ruokaa pois siksi, etteivät halua ottaa riskiä, vaikka tuote näyttää hyvältä. Mitä olisikaan sanonut tästä Myrskyluodon Maija, joka taisteli saaristossa perheensä hengestä syöden leipää ja silakkaa läpi pitkän ja kylmän talven?

Maalaisjärjen neuvoja kuitenkin tarvitaan nyky-Suomessa. Luettelen muutamia esimerkkejä:

  • Opi katsomaan, voisiko ruoka sittenkin olla hyvää. Haista, maista ja katsele koostumusta. Jos hometta ei näy tai rakenne ei ole rakeinen, jogurtti on varmasti hyvää. Useimmiten avaamaton purkki säilyy paljon pidempään kuin luuletkaan.
  • Mieti, miten säilytät tuotteita. Tomaatteja ja omenoita ei esimerkiksi kannata laittaa muiden hedelmien viereen, koska ne kypsyttävät niitä.
  • Mieti, mitä voit tehdä ylijääneelle ruualle. Pakasta, kuivaa, anna koiralle.

Päätöksenteko on yksinkertaisempaa kuin ajattelimmekaan. Tee aloite itsellesi ja naapureille, ja ponnistele sen läpimenemiseksi. Tässä vaiheessa et tarvitse byrokratiaa ja pöytäkirjoja.

 

Emilia Raittila

KD Nuorten 2. varapuheenjohtaja

 

Lähteet:

Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitto http://www.mtk.fi/vastuullisuus/ruokahavikki/fi_FI/ruokahavikki/

 

Maa ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen Foodspill- hankehttps://portal.mtt.fi/portal/page/portal/mtt/hankkeet/foodspill

 

Think Eat Save- kampanjan sivusto http://www.thinkeatsave.org