Kk. arkisto

heinäkuu 2012

Blogit Muu

Espanjan – ja Euroopan – kriisi on, ennen kaikkea, poliittinen!

Espanjalaistaustaisena ja taloustieteilijänä tunnen olevani oikeutettu puhumaan vähän Espanjan kriisistä. Mediassa puhutaan paljon Espanjan tilanteesta, mutta minusta tuntuu, että monet suomalaiset eivät täysin ymmärrä Espanjan ongelmaa. Ensinnäkin Espanjan pääongelma ei ole taloudellinen vaan poliittinen. Espanjan tilanne 2000-luvun alussa ei ollut huono, esimerkiksi vuonna 2002 BKT oli 24 300 int$ (current international dollars, laskennallinen vertailuvaluutta), vain noin 2 000 int$ Suomen BKT:ta matalampi. 2000-luvun alussa työttömyys pyöri 10 prosentin ympärillä eli oli vain noin 2 prosenttiyksikköä korkeampi kuin Suomen työttömyysaste vastaavina vuosina. Vaikka Espanja on monista näkökulmista Suomea kehittymättömämpi maa, se ei ollut 2000-luvun alussa Kreikan, Irlannin tai vastaavien joukossa niin kuin tänään näyttää olevan. Toinen merkittävä asia, joka osoittaa ongelman olevan poliittinen, on, että vuoden 2012 parlamenttivaalit siirrettiin vuoteen 2011. Sen lisäksi vaalit toivat historiallisen tappion hallituspuolueelle, joka menetti 34,9 prosenttia kannatuksestaan. Aika merkittävä maassa, jossa on kaksipuoluejärjestelmä.

Espanjan edellinen hallitus on käyttänyt Valtion rahoja hyvin kyseenalaisella tavalla. Ensinnäkin se tiesi olevansa separatistien käsissä, sillä parlamentissa hallituksella oli vain 15 paikkaa enemmän kuin oppositiolla. Separatisteilla (Baskimaasta, Kataloniasta jne.) oli 24 paikkaa. Tämä tarkoitti käytännössä, että hallitus oli riippuvainen separatisteista. Separatismin edistämiseksi sosialistit ovat tuhlanneet miljoonia euroja, joilla ovat pyrkineet säilyttämään asemansa parlamentissa. Tämä on tullut hyvin kalliiksi espanjalaisille veronmaksajille ja kohta suomalaisillekin. Viime vuosina on esimerkiksi perustettu yli 120 ”itsehallintoalueen autonomista suurlähetystöä” ulkomaille ja kymmeniä Espanjan sisälle. Niiden tehtäviin ei kuulu mitään, mitä ei voisi tehdä Espanjan suulähetystön kautta. Vertailua varten kuvittele, että ympäri maailmaa olisi Suomen suurlähetystöjen lisäksi verkosto Lapin, Ahvenanmaan ja Etelä-Suomen suurlähetystöjä. Tämäntyyppisen tuhlauksen lisäksi löytyy aika paljon epäilyttäviä rahansiirtoja. Esim. Leire Pajin (terveysministeri) jakoi yli 2 miljoonaa euroa sosialistiselle työväenliitolle ja muille poliittisesti suuntautuneille järjestöille kaksi päivää ennen vaaleja, kun oli kaikkien tiedossa, että oikeistopuolue voittaisi vaalit. Yllättäen Pajin on töissä nyt järjestössä, joka sai sosialistihallitukselta 3,6 miljoonaa euroa tukea vuonna 2011.

Voidaan olla sitä mieltä, että nämä virheet ovat silti espanjalaisten syytä, koska loppujen lopuksi he itse äänestivät Zapateroa. Olen samaa mieltä, mutta toisaalta pitää sanoa, että monet espanjalaiset eivät tienneet paljon taloustilanteesta ennen vaaleja. Vuonna 2008 Zapateron hallitus toisti jatkuvasti, ettei Espanjassa ollut kriisiä. Tämä, mikä kaikille asiantuntijoille oli täysin naurettavaa, ei silti ollut niin selvää perusäänestäjille. Täytyyhän muistaa, että Espanjassa noin 80 % mediasta on suoraan sosialistien käsissä. Espanjan suurin lehti (El País) ja mediatoimisto (Prisa) sekä suurimmat televisiokanavat (Televisión Española, Tele5 ja Canal+) tukivat sosialistipuoluetta.

Poliittisten ongelmien lisäksi ovat tunnetut ongelmat pankkijärjestelmässä. Espanjan pankit ovat käyttäneet hyväksi asuntokuplaa ja lainanneet runsaasti rahaa ihmisille, jotka kriisin myötä eivät voineet maksaa lainojaan takaisin. Näin ollen asuntojen hintojen romahdettua lainojen vakuuksina oleva omaisuus ei riitä vastaamaan pankkien velkoja. Tämä on nykyisen ongelman syy, mutta se ei ole Espanjan kriisin ydin. Lisäksi vastaavia ongelmia löytyy Saksasta, Ranskasta ja muista maista.

Ongelmana on, että suuren rahantuhlauksen jälkeen Euroopan maat haluavat vastaavasti suuria leikkauksia. Tässä on suuri riski, että suuret menoleikkaukset julkisella sektorilla ja pankkien lainanannon merkittävä väheneminen voivat helposti jäädyttää Espanjan taloutta ja kääntää nykyisen pankkikriisin reaalitalouden kriisiksi. Sen seurauksia on vaikea ennustaa.

Eurooppalaiset poliitikot ovat käyttämässä tätä tilannetta hyväkseen. Suurin osa taloustieteilijöistä on samaa mieltä siitä, että käytetyt keinot kriisin aikana ovat olleet hyvin sopimattomia ja suuntautuneet enemmän vallan keskittämiseen Eurooppaan kuin talouden elpymiseen. Kun poliitikot haluavat lisätä valtaansa, heidän toimintaperiaatteenaan on käyttää veronmaksajien rahoja pankkien tukemiseen. Jos kriisistä haluttaisiin oikeasti elpyä, annettaisiin tappiollisten pankkien joutua konkurssiin ja korvata niiden maksattomia velkoja kansalaisille ja strategisesti tärkeimmille tahoille. Mutta näköjään linjana on auttaa epäluotettavia pankkeja antamalla niille rahaa. Tietenkään tuki usein ei tarkoita lahjaa ja tuella on tietyt ehdot, mm. pankkien pääomittaminen veronmaksajien rahoilla. Vallan keskittämisestä on paljon esimerkkejä. Tässä vaiheessa on jo päästy väliaikaisesta rahoitusvakausvälineestä (ERVV) pysyvään vakausmekanismiin (EVM), joka perustetaan ensi vuonna. Tällöin väliaikaisesta poliittisesta interventionismista pääsemme pysyvään poliittiseen ohjaukseen taloudessa. Tämä kaikki tietysti veronmaksajien rahoilla. Nämä poliittiset intressit ovat niin selkeitä, että ovat aiheuttaneet ennen näkemättömän reaktion ekonomistien keskuudessa. 172 taloustieteen professoria ovat kirjoittaneet kirjeen, jossa he tuomitsevat poliitikkojen toimet pankkiunionia kohti.

Tämä tukipaketti voikin onnistua, sillä sen määrä on melkein kaksi kertaa niin paljon kuin S&P:n ja IMF:n mukaan Espanjan tilanne vaatii. Ongelma ei ole, toimiiko tukipaketti vai ei, vaan sen kustannukset. Tällä tukipaketilla lähetämme hyvin vaarallisen viestin markkinoille. Ensinnäkin se, että Euroopassa ei pelata markkinatalouden säännöillä, jos pelissä on poliittisia intressejä. Viesti pankeille on selvä: niiden tulisi kaikin keinoin kasvaa tarpeeksi suuriksi, että niiden ei voi antaa kaatua. Tällä tavalla voidaan tehdä valtavia bisneksiä (kuten Bankia) epäonnistumisen kustannuksista välittämättä. Niin kuin subprime-bisneksessä, pankkien kannattaa käyttää rahoitusvälineitä, joilla on korkea tuotto riskistä riippumatta. Pankit tietävät silloin, että jos ne tulevat tarpeeksi isoiksi, valtiot tulevat pelastamaan. Jos ennen puhuimme poliittisesta interventionismista, nyt on kyse pankkien interventionismin julkisen sektorin talouteen tappioiden sosialisoinnilla. Lopulta meillä on – niin kuin tuntuu olevan tietyissä Euroopan maissa – sekasorto politiikan ja pankkien välillä.

Minusta nyt pankkien tulisi selvitä yksin. Parhaat pankit jäävät eloon ja huonot joutuvat konkurssiin. Niiden maksattomia velkoja voidaan korvata noilla tukipaketeilla, ainakin tiettyyn määrään asti, erityisesti velkoja kansalaisille ja pienyrittäjille, joilla ei ollut mahdollisuutta tietää riittävästi pankin toiminnasta. Se on ikään kuin ”taloudellinen evoluutio”, jossa vain vahvimmat pärjäävät. Silloin ihmiset saisivat rahojaan takaisin ja sijoittaisivat luotettaviin pankkeihin, joilla olisi taas likviditeettiä uusien lainojen antamiselle. Tämä aiheuttaisi pienen kriisin Espanjan taloudessa, niin kuin Argentiinassa 2001 lopussa. Mutta se olisi puhdistava kriisi, joka muistuttaisi pankeille ja suursijoittajille, että he ovat vastuussa omista sijoituksistaan ja veloistaan. Markkinoille annettaisiin takaisin sen oikeus epäonnistua, joka on riskikoron ydin. Tämän kriisin jälkeen tilanne palaisi normaaleihin olosuhteisiin, ja talous käynnistyisi uudestaan. Poliitikot tietävät, että tämä on paras ratkaisu, mutta he eivät halua tehdä näin, erityisesti koska Saksassa pankkitoiminta ja politiikka menevät aika lailla käsi kädessä. Jos tietyt pankit joutuvat konkurssiin Espanjassa, myös Saksan ja Ranskan huonot pankit kärsivät siitä. Saksalaiset ja ranskalaiset poliitikot eivät halua sitä, koska heidän valtansa on hyvin riippuvainen niistä pankeista.

Pankit ovat pelanneet riskillistä peliä. Kun potissa on enemmän riskiä, se voi tarkoittaa enemmän voittoa mutta voittamisen todennäköisyyden kustannuksella. Pankit ovat lyöneet vedon ja ovat hävinneet. Ne ovat lyöneet vedon kansalaisten rahoilla, joten emmehän maksa heille palkintoa! Rahat takaisin ihmisille ja pankit kantamaan vastuutaan.

Kirjoitus on julkaistu Jyri Sorian Uuden Suomen blogissahttp://jyrisoria.puheenvuoro.uusisuomi.fi/111710-espanjan-ja-euroopan-kr…

Blogit Muu

Waltz tiputti pommin

Emeritusprofessori Kenneth Waltzin mukaan paras ratkaisu Iranin ydinasekiistan on se, että Iran hankkii ydinaseen. Waltz näkee, että useat länsimaiset poliitikot ja akateemikot pitävät turhaan ydinaseella varustettua Irania uhkana, koska ydinaseellinen Iran luo paljon kaivattua tasapainoa Lähi-itään.

Kaikille teille, jotka ette ole perehtyneet kansainväliseen politiikkaan lehtijuttuja tarkemmin, sanottakoon, että Waltz on käytännössä yksi maailman kuuluisimmista kansainvälisen politiikan tutkijoista, neorealisti omalta näkökannaltaan. Kirjoitus, jossa Waltz tuo esiin edellä mainitun näkemyksensä, löytyy tuoreimmasta Foreign Affairs -lehdestä sekä lyhennettynä netistä esimerkiksi täältä.

Balance of Power

Ensinnäkin Waltz esittää, että historiallisesti ydinasevaltiot ovat aina vastustaneet ”uusien valtioiden” ydinasehankkeita. Kun uusi valtio on saanut ydinaseen valmiiksi, mitään pahaa ei ole kuitenkaan tapahtunut, vaan viralliset ydinasevaltiot ovat sopeutuneet tilanteeseen.

Toiseksi Waltz uskoo, että yksi suurimmista Lähi-idän epävakauden aiheuttajista on Israelin ydinasemonopoli. Epävakaus johtuu ennen kaikkea Lähi-idässä piilevästä vallan epätasapainosta. Missään muualla maailmassa yksi valtio ei hallinnoi vastaavaa alueellista monopolia.

Miksi sitten uudet ydinasevaltiot eivät ole tuottaneet konflikteja, ja Israelin ydinaseiden tuottama ylivoima tuottaa epätasapainoa?

Koska valta etsii tasapainoa.

Uudet ydinasevallat tuottavat vakautta, koska ydinaseen avulla sotilaallinen voima tasapainottuu. Israelin ydinasemonopoli luo epävakautta, koska se nostaa Israelin liian suvereeniksi alueelliseksi sotilasmahdiksi.

Waltzin näkemyksistä huokuu halu nähdä maailmanpolitiikka kenttänä, jossa kaikkien toimijoiden toiminta voidaan palauttaa matemaattis-loogiseen muotoon. Yksi plus yksi on aina kaksi.

Ydinaseen tehtävä

Uskon Waltzin tavoin, että ydinaseellinen Iran ei tarkoita välitöntä ydinsotaa Lähi-idässä. Uskon myös, että ydinase pakottaa Iranin toimimaan vastuullisesti.

Ydinaseen kanssa se on jatkuvasti suurennuslasin alla. Waltz mainitsee kirjoituksessaan Kiinan, Intian ja Pakistanin historialliset esimerkit. Ne kaikki alkoivat toimia varovaisemmin hankittuaan ydinaseen. Uskon, että Iranin motiivit liittyvät ennen kaikkea valtion omaan turvallisuuteen.

Yleisesti voidaan sanoa, että ydinaseella on valtiolle useita eri käyttötarkoituksia. Luettelen seuraavaksi muutamia esimerkkitehtäviä.

Ydinase on väline, jolla valtio voi turvautua kaikkein pahimman skenaarion varalta. Nykyhetki saattaa vaikuttaa rauhalliselta ja turvalliselta, mutta mikään taho ei voi vakuuttaa, etteikö tulevaisuus tuo tullessaan tilanteita, joihin ydinase on harmillinen mutta välttämätön vastaus. Ydinase on siis äärimmäinen henkivakuutus. Se luo turvallisuuden tunteen omistajalleen ja on tarvittaessa erittäin vahva neuvotteluvaltti.

Ydinaseissa on kyse myös statuksesta. Valtion asema varteenotettavana pelurina voi olla riippuvainen ydinaseen omistamisesta. Ydinase on kiistatta ulko- ja turvallisuuspoliittisen voiman symboli. Pienemmän ydinasevallan kohdalla sen arvo korostuu. Esimerkiksi Ranskan tai Venäjän rooli maailmanpolitiikassa kaventuu eittämättä ilman ydinasetta.

Valtioita, joilla on kapasiteetti hankkia ydinase, kutsutaan virtuaalisiksi ydinasevalloiksi. Käytännössä jokainen teollistunut maa pystyy valmistamaan oman ydinaseen, jos se niin haluaa. Suomeltakin löytyy aseen rakentamiseen vaadittu tekniikka.

Valtiot pidättäytyvät aseen hankkimisesta monista syistä. Ensinnäkin ydinaseen valmistaminen on niin räikeä poliittinen itsemurha, että Pohjois-Koreaa ja Irania lukuun ottamatta harva hallinto on valmis kestämään sen seuraukset. Toinen selkeä syy on sijainti jonkin ydinasevaltion ydinsateenvarjon alla. Esimerkiksi Japani ja Etelä-Korea kykenevät valmistamaan aseen, mutta niiden ei tarvitse tehdä sitä, koska ne ovat Yhdysvaltojen varjon alla. Samoin suurin osa Euroopan valtioista on Yhdysvaltojen ja Naton suojissa.

Ei se määrä, vaan se laatu

Vaikka ydinaseita ei ole käytetty toisen maailmansodan jälkeen, monia läheltä piti -tilanteita on ollut. Ainakin kymmenesti ydinasevaltion hallinto on harkinnut ydinaseen käyttöä – kuusi kertaa Dwight Eisenhowerin aikana.

Yksin tämä tosiasia on hyvä muistaa ennen kuin väitämme ydinaseiden tuottavan automaattisesti rauhallisempia ja vastuullisempia valtioita.

Silti koen, että Iranin kanssa kyse ei ole siitä, että länsimaat oikeasti pelkäävät ydinaseellista Irania. Ne eivät vain yksinkertaisesti halua, että niiden maailmanpoliittista johtoasemaa nakerretaan.

On naiivia olettaa, että valtiot kohtelevat toisiaan tasa-arvoisina pelureina. Eivät ne kohtele. Länsimaat eivät taatusti tarkastele Irania tasa-arvoisesta ”onhan meilläkin, miksei siis muillakin” -näkökulmasta.

Yhdysvalloille sillä on huomattavan suuri merkitys, kuka ydinaseita omistaa. Ronald Reaganin hallinnon apulaispuolustusministeri Richard Perle on sanonut, ettei olemassa olevien ydinaseiden määrällä ole väliä, vaan nimenomaan sillä, kenen siiloissa ne lepäävät.

Esimerkiksi Perle on nostanut Pohjois-Korean ja Ranskan. Mahdollinen vähennys Pohjois-Korean asearsenaalissa on totta kai hyvä asia, mutta samaan aikaan tapahtuva suhteessa suurempi lisäys Ranskassa ei kuitenkaan tee maailmasta pahempaa paikkaa asua, vaikka ydinaseiden kokonaismäärä kasvaa.

Yhdysvalloille ydinaseellinen Iran tarkoittaa epädemokraattista länsimaisten ihanteiden vastaista toimijaa, joka on ärsyttävän voimakas ydinaseen turvin. Yhdysvaltojen ulkopoliittinen linja ei nimittäin edusta minkään sortin kulttuurirelativismia.

Ja hyvä niin.