Browsing Tag

politiikka

Blogit Ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Valta vaihtuu – vaihtuuko ulko- ja turvallisuuspolitiikan linja?

Vajaan kahden viikon kuluttua kansa valitsee itselleen uudet edustajat Arkadianmäelle. Vaalien jälkeen uusi eduskunta aloittaa työnsä, ja maahan muodostetaan uusi hallitus. Kun tarkastellaan gallupeja ja nykyisen hallituksen vaatimatonta menestystä, on helppo todeta, että uusi hallituspohja tulee merkittävästi eroamaan siitä, millä aloitettiin neljä vuotta sitten. Tämä tarkoittaa väistämättä muutoksia Suomen poliittiseen linjaan, myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

 

Ensinnäkin on mielenkiintoista nähdä, millaista Venäjä-politiikkaa tuleva pääministeri Juha Sipilä (kesk.) tulee harjoittamaan. Viime aikoina on keskusteltu paljon Venäjän toimista Ukrainassa ja siitä, miten niihin tulisi reagoida. Sipilä itse pitää EU:n Venäjälle asettamia pakotteita “vääjäämättöminä”, mutta hänen puolueestaan keskustasta on kuulunut myös kriittisempiä puheenvuoroja. Esimerkiksi kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila on todennut, että “Suomen kansallinen etu ei ole ainakaan nykyisenlainen EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, joka on unohtanut maantieteen”. Pääministeri Alexander Stubb (kok.) sen sijaan on johdonmukaisesti korostanut, että Suomen tulee pakotteiden osalta pysyä EU:n yhteisessä rintamassa. Kysymys kuuluu: miten Sipilä ottaa huomioon ne keskustalaiset, jotka vaativat tiiviimpiä kahdenvälisiä Venäjän-suhteita ja/tai irtautumista EU:n pakotepolitiikasta? Anttilan lisäksi tällaisina ovat esiintyneet myös esimerkiksi Paula Lehtomäki ja Paavo Väyrynen.

 

Keskusta on perinteisesti ollut halukkaampi ymmärtämään Venäjää kuin kokoomus ja SDP. Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän mukaan tässä on nähtävissä kaikuja siitä, että puolue “kantoi suurimman vastuun toisen maailmansodan jälkeisen puolueettomuuspolitiikan rakentamisessa”. Myös Keskustanuorten puheenjohtaja Teppo Säkkinen peräänkuuluttaa blogissaan “kanavien pitämistä auki ja tarkoituksenmukaista yhteistyötä Venäjän hallinnon kanssa”. Säkkinen korostaa tekstissään erityisesti kansalais- ja viranomaistason yhteistyön tärkeyttä myös kiristyneessä tilanteessa. Mutta miten Sipilä sovittaa yhteen keskustaväen vaatimukset yhteistyöstä ja EU:n pakotepolitiikan luoman paineen korkeamman tason yhteistyön rajaamisesta? Tehtävässä riittää haastetta.

 
Toinen vaalien keskeinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen teema on Nato-kysymys. Useimmat puolueiden puheenjohtajat ovat pitäneet Kataisen hallitusohjelman kirjausta Nato-jäsenyyden hakemisen poissulkemisesta virheenä. Vaikka keskustan vaaliohjelmassa vannotaan sotilaallisen liittoutumattomuuden nimeen, myös sieltä löytyy kirjaus, jonka mukaan Suomi “ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä”. Julkisesta keskustelusta on aistittavissa, että yleinen mielipide on siirtynyt aavistuksen verran Nato-myönteisempään suuntaan, ja että ainakin avoimeen Nato-keskusteluun ollaan entistä valmiimpia. Seuraavaan hallitusohjelmaan tuskin siis kirjataan vastaavanlaista Nato-lauseketta – ellei Vasemmistoliitto satu eksymään hallitukseen.

 
Mikä sitten on KD Nuorten turvallisuuspoliittinen linja? Nato-kysymyksessä olemme vuodesta 2013 kannattaneet jäsenyyden hakemista, ja haluamme myös kannustaa ukkopuoluettamme ottamaan asiassa selkeän kannan. Kuten lähes kaikki puolueet, myös KD Nuoret on tyytyväinen Suomen ja Ruotsin välisen puolustusyhteistyön tiivistymiseen ja toivoo tämän kehityksen jatkuvan. Puolustusmäärärahoja on korotettava, sillä oma uskottava puolustus on kaiken turvallisuuspolitiikan lähtökohta. EU:n Venäjä-pakotteisiin nuorisojärjestömme ei ole muodostanut virallista kantaa, mutta ukkopuolueen vaaliohjelmasta on tulkittavissa, että pakotteille on hyväksyntä, kunhan niiden tavoitteena ei ole Venäjän eristäminen. Selvää on se, että Venäjän aggressiota Ukrainassa ei voida hyväksyä, ja että siihen on reagoitava. Yhtenäinen EU on Venäjänkin näkökulmasta uskottavampi ja vakavammin otettava ulkopoliittinen toimija kuin yksittäiset pienet Euroopan valtiot.

 
Muista puolueista kokoomus ja RKP näyttäisivät olevan lähimpänä KD Nuorten turvallisuuspoliittisia näkemyksiä. Molemmat ovat suhtautuneet myönteisesti Nato-jäsenyyteen, Ruotsi-yhteistyöhön ja puolustusmäärärahojen korotukseen. SDP:kin on järjestömme kanssa ilahduttavasti samoilla linjoilla kaikista mainituista kysymyksistä, paitsi Natosta. Vihreät ja Vasemmistoliitto taas edustavat kannanotoissaan meistä katsottuna kaukaisinta ääripäätä. Perussuomalaiset kannattavat voimakkaasti lisämäärärahoja puolustukseen ja suhtautuvat myönteisesti pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön. Kuitenkin perussuomalaisten jokseenkin epäselvä Nato-kanta ja kritiikki Venäjä-pakotteita kohtaan saavat miettimään, millaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa puolue hallituksessa oikein ajaisi.
Turvallisuuspolitiikan kannalta vaikuttaa siltä, että KD Nuorten tavoitteet toteutuisivat parhaiten porvarihallituksessa. Keskusta on mitä todennäköisimmin pääministeripuolue, mutta toiseksi suurimman puolueen paikasta käydään vielä kova kilpailu. RKP lienee hallituksessa joka tapauksessa. Keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja KD:n porvarihallitus voisi tehdä Suomesta turvallisemman, jos puolueet saisivat eduskunnassa taakseen riittävän enemmistön. Tämä edellyttää kuitenkin kokoomuksen selvää voittoa pääkilpakumppaneistaan SDP:stä ja perussuomalaisista.

 

Markus Metsala

KD Nuorten hallituksen jäsen

Blogit Muu

Ryösö: Miten nuori voi vaikuttaa?

Liityin KD Nuoriin pian kolme vuotta sitten lähinnä ilmaisen leffalipun vuoksi. Olin yllättynyt, että poliittiseen nuorisojärjestöön sai kuulua ilmaiseksi, ja se ei itsessään velvoittanut mihinkään toimintaan. Liittymiseeni vaikuttivat myös nuorisojärjestön periaatteet ja arvot, jotka vastasivat paljon omiani.

Olin hieman yli vuoden rivijäsenenä, ja mietin satunnaisesti, mitä nuoret voivat politiikassa tehdä. Oma kynnykseni politiikkaan lähtemiseen oli korkea, ja kuvittelin vaikuttamisen olevan jotain sellaista, mihin minä en silloisena lukiolaisena ollut vielä tarpeeksi kypsä. Päädyin kuitenkin kuntavaalien alla KD Nuorten koulutukseen ja sain siitä lähtien huomata, että erilaisia vaikuttajia ja vaihtoehtoja riittää. Käsitykseni vaikuttamisesta ovat saaneet muuttua ja tässä muutamia tapoja, jotka sopivat nuorille:

JÄSENYYS : Nuorisojärjestön ja/tai puoleen jäsenyys on jo itsessään vaikuttamista. Osoitat tukesi kannattamallesi järjestölle tai puolueelle, pysyt perillä ajankohtaisista asioista, ja olet ottanut yhden askeleen kohti politiikkaa. KD Nuoriin voit liittyä TÄSTÄ LINKISTÄ.

OMA PAIKKAKUNTA: Monissa kunnissa ja kaupungeissa on vaikutusmahdollisuuksia nuorille. Löytyykö kotipaikkakunnaltasi nuorisovaltuustoa tai työryhmää nuorille, jossa voit vaikuttaa nuorten ja kotikaupunkisi asioihin?

NUORISOPIIRI: Nuorisopiiri on lähialueellasi toimiva nuorisojärjestön paikallisvaikuttaja, jossa toimitaan ja vaikutetaan omalla alueella. Se on matalan kynnyksen paikka, jonka kautta politiikkaan on lyhyt matka lähteä tutustumaan! Oman nuorisopiirisi löydät TÄSTÄ LINKISTÄ.

VAALIT: Äänestäminen, kampanjoihin osallistuminen ja ehkä jopa ehdolle asettuminen ovat mukaansa tempaavia keinoja vaikuttaa. Vaalien aikana politiikasta puhutaan mediassa paljon, joten silloin kannattaa olla hereillä ja seurata keskustelua. Sitä varmasti riittää! Tänä keväänä toukokuussa ovat tulossa eurovaalit, KD:n ehdokkaat löytyvät TÄSTÄ LINKISTÄ.

ÄÄNI NÄKYVIIN JA KUULUVIIN: Omaa ääntäsi voit käyttää esimerkiksi kirjoittamalla mielipidekirjoituksia, tykkäilemällä kannattamistasi Facebook-sivuista ja -kampanjoista, pitämällä blogia, keskustelemalla ja ottamalla yhteyttä vaikka kaupunginvaltuutettuun tai kansanedustajaan.

Vaikuttaminen kannattaa. Koska tapoja ja vaihtoehtoja siis riittää, tervetuloa mukaan toimintaan ja tapahtumiin!

Lisätiedot:
hillaHilla Ryösö
KD Nuorten hallituksen jäsen & tapahtumakoordinaattori
Kaakkois-Suomen KD Nuorten puheenjohtaja
hilla.ryoso@kdnuoret.fi

Blogit Muu

Sä teet politiikkaa!

“Ooksä joku poliitikko vai?”, moni kysyy, kun kuulee pestistäni KD Nuorissa. “Mua ei oikein toi politiikka kiinnosta”, on usein seuraava kommentti. “Kumpa joku keksisi uuden sanan kuvaamaan samaa todellisuutta”, ajattelen.

Usein tekisi mieli vastata, että “olisi paree kiinnostaa, sillä politiikka vaikuttaa sun arkeen jokapäiväisesti, ja oikeastaan: sä itse teet sitä!” Erilaiset lait, johon politiikanteko useimmiten tähtää, vaikuttaa aina yksittäisiin ihmisiin ja heidän arkeensa. Vastaavasti kansalaisen toimet vaikuttavat päätöksentekoon.

On siis ainakin kahden tason politiikkaa: mikropolitiikkaa ja makropolitiikkaa. Joka ikinen kansalainen toimii mikropolitiikan tasolla, mutta harva ymmärtää vaikuttavansa jokapäiväisillä valinnoillaan. Elämme julkisten ja yksityisten palvelujen, yritysten ja monopolien, ammattijärjestöjen ja ties minkä liittojen viidakossa, josta jokainen valitsee itselleen sopivan puun, jonka hedelmiä syö ja jota ehkä ajattelemattaankin ruokkii. Suomeksi: Kun käyt K-kaupassa, tuet K-ryhmää; kun viet autosi huoltoon paikalliselle tmi Remppa Tempalle, tuet yksityisyrittäjää. Omiin valintoihin taas toki vaikuttaa moni seikka, kuten taloudellinen tilanne, muodissa olevat aatteet tai kunnan tarjonta. Ei sovi kuitenkaan ihmetellä, jos viimeinenkin urheiluliike lähtee paikkakunnalta, jos ostokset on tehty viimeiset viisi vuotta hypermarketissa.

Mikropolitiikka vaikuttaa makropolitiikkaan, jota taas ohjailee ja säätelee muun muassa (ne niin kutsutut) poliitikot ja virkamiehet. Makropolitiikassa vaikuttaa vain pieni joukko, jotka – ainakin teoriassa – ajavat kansalaisten asioita vaikuttaen suoraan lainsäädäntöön. Kunpa syy-seuraus- suhde olisikin näin yksinkertainen. Kokonaisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi, sillä palapeli koostuu niin maailmantaloudesta kuin puoluepolitiikan jännitteistäkin.

Miten sitten erityisesti jokaikinen mikropoliitiikko voi ymmärtää oman roolinsa tässä palapelissä? Vastuu on jonkin verran “meillä” makropoliitikoilla. Meidän on tehtävä sanomamme selkeäksi. Kohtasin torilla vaalimeiningeissä kaksi ikäistäni nuorta naista, jotka sanoivat, että heitä voisi kiinnostaa politiikka ja EU enemmän, jos siitä joku kertoisi selkeästi jotain. Tarvitsemme luovia tapoja kertoa politiikasta selvällä tavalla, jotta jokainen voisi ymmärtää myös oman roolinsa siinä. Jokainen kun on vastuussa omista valinnoistaan. Jos periaatetasolla on sitä mieltä, että on tärkeää tukea suomalaisia yrityksiä, tarkoittaa se käytännön tasolla, että todellakin ostaa suomalaisen yrityksen palveluja tai tuotteita. Eikä tietenkään näin Eurovaalihumun loppusuoralla voi unohtaa mikropoliitikon roolia vaaliuurnilla; olet vastuussa Suomesta!

Blogit Muu

Lehtinen: Kristillisdemokratian historia ja tulevaisuus on Euroopassa

Kristillisdemokraatit ovat lähteneet eurovaaleihin harvinaisen kovalla listalla. Kehitys on mielestäni äärimmäisen toivottua, sillä parlamentin painoarvoa EU:n päätöksenteossa on lisätty. Historiallisesti katsottuna eurooppalainen kristillisdemokratia on ollut olennainen tekijä eurooppalaisessa yhdentymiskehityksessä ja nimenomaan kansavallan ajatuksen kuulumisesta myös tähän kehitykseen.

Kristilliseltä arvopohjalta ponnistaville Euroopan yhdentymistä ajaville valtiomiehille tärkeää on ollut nimenomaan vakaumuksellinen usko parlamentti-instituution tärkeyteen. Toisen maailmansodan kokemusten jälkeen eurooppalaiset kansallisvaltiot loivat yhdentymiskehityksen, eivät tehdäkseen valtioitaan tarpeettomaksi, vaan nimenomaan pelastaakseen ne. Valtio nähtiin edelleen tärkeimmäksi yksiköksi, mutta jo tuolloin tarvittiin Euroopan moottoriksi myös yhteistä taloudellista kehitystä, yhteisillä markkinoilla, yhteisillä pelisäännöillä. Tähän kehitykseen liittyvää, osin ylikansallista, päätöksentekoa ei kuitenkaan koettu riittäviksi ilman foorumia, jossa poliittinen valta ja keskustelu kohtaavat. Poliittisen päätöksenteon keskiössä tuli olla ihmisten valitsema elin. Euroopan valtioiden väliseen yhdentymisen tueksi haluttiin tuoda kansanvallan tunnetuin instrumentti, parlamentti. Pohjana tälle ajatukselle toimi kristillisdemokraattisen ideologian kehitys.

Demokraattisessa järjestelmässä valta on ihmisillä. Kristillisdemokratian historiassa tärkeä vaihe oli toisen maailmansodan jälkeinen aika, jolloin myös kristilliset puolueet alkoivat laskeutua kirkkojen johdon alaisuudesta suurten massojen muodostamaan poliittiseen keskusteluun. Demokraattisessa järjestelmässä vaalit tuli voittaa väittelemällä laajalla rintamalla ihmisille läheisistä aiheista. Poliittista valtaa pääsi käyttämään ainoastaan kehittämällä kristillisdemokraattista ideologiaa, joka tarjosi pohjan kysymyksiin joihin ei voinut vastata suoraan kirkon opeilla. Julkinen keskustelu ja ihmisten poliittisiin intohimoihin vastaaminen nähtiin, niin Eurooppaa, kuin kristillisdemokratiaakin kehittävinä tekijöinä. Tähän on perustunut monien eurooppalaisten kristillisdemokraattisten puolueiden vahva kannatus. Kristillisdemokratia onkin ollut alusta asti leimallisesti Euroopan yhtenäisyyttä korostava ajatusmalli, joka on tarjonnut arvoihin perustuvan vahvan ytimen Euroopalle.

Aikakautena, jolloin taloudellinen kehitys Suomessa ja Euroopassa ylipäänsä on entistä epävarmempaa ja yhteiskunnalta vaaditaan vaikeaa sopeutumista innovaatioihin perustuvaan kehitykseen, tarvitaan vakaata arvopohjaa yhä enemmän. Hyvinvointiyhteiskuntamme on murroksessa, joten nyt olisi aika tarjota uusia elinvoimaisia ratkaisuja perinteisen jaottelun ulkopuolelta. Suomalaiseen poliittiseen keskusteluun tarvitaan vahvaa ja juuristaan tietoista kristillisdemokraattista ääntä. Näen, että meidän tulisi olla puolueena rohkeasti läsnä ja aloitekykyinen kaikessa siinä poliittisen keskustelun monimuotoisuudessa mitä yhteiskuntamme pitää sisällään, perhepolitiikasta aina turvallisuuspolitiikkaan asti. EU-politiikka on se politiikan haara, jossa voimme kehittää edelleen yhä kattavampaa kristillisdemokraattista ideologiaa. Perustamme olkoon edelleen vankkumaton käsitys ihmisen arvokkuudesta, kristillinen opetus solidaarisuudesta yhteiskuntamme heikoimmassa asemassa olevia kohtaan ja yhteiskunnan pienimmän, mutta tärkeän yksikön perheen vaaliminen. Kristillisdemokratia tarjoaa vahvan alustan ponnistaa toimivan eurooppalaisen poliittisen kehyksen luomiseen. Tartutaan siihen!

 

Santtu Lehtinen
poliittisen historian opiskelija
KD Nuorten hallituksen jäsen

santtu.lehtinen@kdnuoret.fi

Blogit Muu

Miksi olen kristillisdemokraatti?

Muuan KD-vaikuttaja on kehottanut KD-puolueen tilasta huolestuneita puoluetoimijoita kirjoittamaan blogeja otsikolla ”miksi olen kristillisdemokraatti?”. Haasteensa hän on suunnannut erityisesti kristillisdemokraattisille nuorille. Koska tunnen olevani sekä nuori että puolueen tilasta huolestunut, otan haasteen vastaan.

Otan haasteen vastaan myös siksi, että aika ajoin moni muukin on esittänyt minulle saman kysymyksen. Oikeastaan harmittaa, etten ole aiemmin kirjoittanut aiheesta. Sen verran usein minulta on tivattu, miksi olen kristillisdemokraatti.

No, nyt sen kerron. Tästä voi tulla pitkä, ja ehkä ihan hyvä niin. Näin monitahoista asiaa on vaikea tiivistää yhteen lauseeseen.

Ensinnäkin on pakko nöyrtyä ja tunnustaa, etten välttämättä ole aivan oppikirjan mukainen kristillisdemokraatti – jos sellaisia nyt ylipäänsä on olemassa. Monet näkemykseni kumpuavat klassisesta liberalismista, koska pidän yksilönvapautta yhtenä kaikkein keskeisimmistä poliittisista ihanteistani.

Lieneekin perusteltua sanoa, että yhteiskuntafilosofiani nojaa yhtäältä klassiseen liberalismiin ja toisaalta kristillisdemokratiaan.

Koska olen klassinen liberalisti, en jaksa puuttua kaikkiin ihmisten henkilökohtaisiin moraalisiin valintoihin. Siitä huolimatta olen omassa yksityisyyden sfäärissäni määritelmällisesti huomattavan vanhoillinen, ahdasmielinen ja hieman ennakkoluuloinen. Suurin osa meistä nimittäin on, tunnustimme sen tai emme.

Koska olen klassinen liberalisti, kaikesta nykyhetkeen liittyvästä epävarmuudesta huolimatta pysyn optimistina, sillä niin kauan kuin yksilöillä on vapautensa, tilansa ja mahdollisuutensa, tulevaisuus näyttää toiveikkaalta.

Nyt joku saattaa kysyä, miten konservatiivinen mieli ja klassinen liberalismi istuvat yhteen. Kysymys on aiheellinen ja vastaamisen arvoinen.

Pohjustukseksi sanottakoon, että Suomessa aivan liian usein politiikka nähdään kenttänä, jossa omat mielipiteet koetetaan istuttaa lakiin. Jos ei ajattele edellä mainitulla tavalla, klassinen liberalismi ja konservatiivisuus sopivat varsin hyvin yhteen ja samaan ihmismieleen.

Kyse on ennen kaikkea siitä, että emme osaa aina tehdä eroa yksityisten ihanteiden ja julkisten ihanteiden välille. Jokaisen henkilökohtaisen mielipiteen ei tarvitse olla muita pakottava.

Ihmisillä on näet luonnollisesti ihanteita, joita he harjoittavat ja arvostavat yksityisessä sfäärissään. Yksityisen sfäärin ihanteita ei kuitenkaan ole välttämätöntä betonoida osaksi oikeusjärjestystä.

Toisin sanoen en vaadi ketään elämään omien ihanteideni mukaisesti. Politiikan tasolla tarkoitan sitä, etten ikinä voi vaatia muita elämään sanktion uhalla niin, kuin minä elän yksityisessä sfäärissäni. En voi toimia siten, koska a) se rikkoo toisen yksilön sosiaalista vapautta elää omien ihanteidensa mukaisesti, joka b) on varsin ikävää ja epäreilua.

Yksilöiden sosiaalinen vapaus tarkoittaa viime kädessä oikeutta elää omien ihanteidensa mukaisesti, oikeutta sanan- ja mielipiteenvapauteen sekä mahdollisuutta olla sosiaalisessa kanssakäymisessä kenen kanssa haluaa.1

Tämä yksilönvapaudellinen ihanne on klassisen liberalismin ytimessä. Ihmiset saavat yksityisessä sfäärissään elää ihanteidensa mukaan, kunhan he eivät pakota muita elämään samalla tavalla.

Tästä syystä konservatiiviset arvot ja liberalistinen ajattelu eivät ole toisensa poissulkevia. Päinvastoin ne ovat toistensa edellytykset, sillä kristillisdemokratia, jossa kristinuskon traditionaaliset ihanteet pyritään iskostamaan ihmisten mieliin lainsäädännön kautta, ei eroa juuri lainkaan kovan luokan islamismista. Jos kristillisdemokratian kohtalona on olla sensuuntaista totalitarismia, niin minä en ole kristillisdemokraatti.

Suoraan yksilönvapaudesta juontuu toinen keskeinen ihanteeni: politiikan käytännöllisyys. Politiikan käytännöllisyys tarkoittaa sitä, että suomalainenkin demokratia on ensisijaisesti väline; samoin kaikki poliittiset järjestelmät ovat ensisijaisesti välineitä. Valtiokin on väline. Ideaalitasolla poliittiset instituutiot ovat ihmisen spontaaninen järjestäytymisen ja kekseliäisyyden käytännöllisiä tuotteita.

Poliittiset järjestelmät täytyy kohdata instrumentteina, joiden tehtävä on tavoitellun päämäärän saavuttaminen. Kristillisdemokratia on historiallisesti pyrkinyt edistämään tätä periaatetta.

Kristillisdemokratia on aina antanut suuren arvon myös niille henkilökohtaisille ja kollektiivisille pyrkimyksille, joita esiintyy monilla tasoilla politiikan ulkopuolelle. Suomeksi sanottuna kristillisdemokratia kunnioittaa poliittisesta vallankäytöstä riippumatonta kansalaisyhteiskuntaa. Kaiken yhteiskunnallisen merkityksellisyyden ei tarvitse syntyä julkishallinnon kautta. Kaiken ei tarvitse olla poliittista, eivätkä ihmisille arvokkaat asiat saa arvoansa sen kautta, että niille on turvattu valtiollinen status.

Kristillisdemokratian juuret

Vastauksen kirjoitukseni otsikkoon ”miksi olen kristillisdemokraatti?” voi periaatteessa tiivistää toteamalla, että olen kristillisdemokraatti, koska pidän kristillisdemokratiaa ylivertaisena poliittisena ideologiana, joka vastaa kaikkein eniten omia ihanteitani. Näin lyhyt vastaus toki jättää kysyjän todennäköisesti kylmäksi, joten lienee aiheellista käsitellä seuraavaksi tarkemmin kristillisdemokratiaa.

Kristillisdemokratian ytimessä on kristillisen tradition mukainen ihmiskuva. Jokainen ihminen on itsessään arvokas ja ainutlaatuinen. Jokaista ihmistä tulee kohdella arvokkaasti ja rakastavasti. Jokainen ihminen on ensisijaisesti yksilö ja perheenjäsen.2

Kristillisdemokratian poliittisen perustan voidaan nähdä nojaavaan kolmeen historiallisesti merkittävään tekijään: ensiksi juutalais-kristilliseen traditioon, toiseksi valistuksessa syntyneeseen liberaaliin yhteiskuntafilosofiaan ja kolmanneksi ajatukseen perheestä kaikkein pienimpänä sosiaalisena yksikkönä.

Perheen merkitystä on arvostettu kristillisdemokratiassa läpi ideologian historian.3 Poliittisena toimijana haluan korostaen alleviivata perheen uskomattoman suurta merkitystä myös meidän aikanamme.

Kuten kirjoitin, perhe on sosiaalisena yksikkönä olennainen osa yhteiskuntaa. Periaatteessa perhe ei ole vain osa yhteiskuntaa, vaan perhe on jo itsessään tietynlainen yhdyskunta (society), hyvin pieni sellainen, mutta silti todellinen yhdyskunta. Sosiaalisena yksikkönä perhe on paljon vanhempi kuin yksikään valtio. Aina on ollut perheitä, ja aina perhe on ollut kaikkein ensimmäinen organisaatio, johon ihminen on asettunut elämässään.

Perheiden toiminnan kannalta on tärkeää turvata oikeus yksityisomistukseen, joka sekin on erittäin olennainen kristillisdemokraattinen periaate. Nimenomaan yksityisomistuksen ja perheen korostuneen merkityksen kohdalla kristillisdemokratia tekee selkeän pesäeron sosialismiin ja sosiaalidemokratiaan ideologioina.

On kiistatonta, että ihmisten osallistuessa tuottavaan työhön yksi keskeisimmistä päämääristä on saavuttaa kyky yksityisomistukseen. Täten tuottavaan työhön osallistuvilla ihmisillä tulee olla täysi oikeus nauttia työnsä hedelmistä eli niistä palkkioista, jotka he ovat työllään ansainneet. Työn hedelmistä nauttiminen voi tarkoittaa yhtä hyvin kuluttamista kuin investoimista.

Jos ihminen investoi palkkansa esimerkiksi omaan asuntoon, tuo asunto on periaatteessa sama palkka vain eri muodossa. Kun kerran ihmisellä on oikeus päättää, mihin hän palkkansa käyttää, samoin ihmisellä tulee olla oikeus hallita investoituja palkkioitaan eli omaisuuttaan.

Juuri tästä syystä näen sosialismin ideologiana pettävän yksityisomistukseen oikeutetun ihmisen kaikkein pahimmalla mahdollisella tavalla. Pyrkiessään ohjaamaan omistuksen yksilöiltä yhteisöille sosialismi riistää työmieheltä päätäntävallan omien palkkioidensa allokoinnista ja tätä kautta vie tältä mahdollisuuden kohentaa elämäänsä ja lisätä resurssejaan oman aktiivisuuden ja työnteon kautta. Näin ollen työväen aatteena syntynyt sosialismi vie tosiasiassa työläiseltä vapauden vaurastua.

Perheen näkökulmasta yksityinen omistusoikeus on sikäli merkityksellinen, että vaurastumisen mahdollisuutta ei pidä rajata vain yksilöön. Koska ihmisellä on valta päättää, miten hän palkkansa käyttää, hänellä tulee olla myös valta investoida koko perhettään hyödyttävällä tavalla ja jättää investoidut palkkansa perinnön muodossa jälkeläisilleen.

Perheen perustamisen mukana tulee vapauksien lisäksi velvollisuuksia. Rerum Novarumia mukaillen perheen isän kaikkein pyhitetyin velvollisuus on tarjota työllään ja ahkeroinnillaan ruoka, turva ja muut tarpeet heille, jotka hän on vastuulleen ottanut. Perinnön siirtäminen jälkeläisille voidaankin nähdä kaikkein viimeisimpänä vastuunosoituksena, jonka jälkeen kuolevan vanhemman vastuu jälkikasvustaan päättyy.

Näin ajateltuna on mahdollista päästä sekä raadollisen individualismin että kylmän kollektivismin yli ja nähdä perheinstituutioon kätketty valtava potentiaali. Nimenomaan perheen merkityksen korostaminen on yksi suurimmista syistä, joiden vuoksi olen kristillisdemokraatti.

Ihmisestä

Edelliseen viitaten haluan välittömästi todeta, että raadollisella individualismilla viittaan ennen kaikkea nihilistisimpään individualismin muotoon, jossa elämä rakennetaan täysin oman persoonan erinomaisuuden ympärille miettimättä ympäristöstä tulevaa palautetta. Harisalo ja Miettinen kutsuvat tätä pettäväksi itseriittoisuudeksi.4

Kristillisdemokraattisessa ajattelussa painotetaan pettävän itseriittoisuuden sijaan jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta. Jokainen ihminen on autenttinen subjekti, korvaamaton, ainutkertainen ja arvokas kaikista epätäydellisyyksistään huolimatta.

Ihmisen merkityksen lisäksi poliittiset ideologiat ovat läpi historian pyrkineet vastaamaan kysymykseen siitä, millainen olento ihminen on perusluonnoltaan. Toiset ovat nähneet ihmisen pessimistisesti totaalisen pahana toimijana, jonka raadollisuudella ei ole mitään rajoja. Toiset taas ovat uskoneet hänen mahdollisuuksiinsa muuttua täydelliseksi jo lyhyellä aikavälillä.

Jälkimmäisellä ryhmällä viittaan ennen kaikkea Jean-Jacques Rousseaun oppeihin nojanneisiin esisosialisteihin kuten Saint-Justiin ja Robespierreen. Heidän aikaistaan jakobinismia leimasi täysin vallankumouksellinen ja utopistinen ihmiskuva.5

Esimerkiksi Claude Adrien Helvetius kiisti ihmisten kyvyissä ja lahjoissa olevat perinnäiset eroavaisuudet. Helvetius oletti, että ihmiset voitaisiin yhtenevällä kasvatuksella ja samankaltaisilla kasvuolosuhteilla palauttaa täydellisen tasa-arvoisuuden tilaan ja että oikeilla kasvatusmetodeilla kaikki luonnolliset eroavaisuudet yksilöiden lahjoissa ja kyvyissä pystyttäisiin mitätöimään.

Rousseaun visiona taas oli luoda uudenlainen poliittinen persoona, jolla ei olisi lainkaan henkilökohtaisia uskollisuudentunteita. Yksilö tulisi hävittää kollektiiviseen yhteisöön. Rousseau ja Helvetius molemmat menivät päätelmissään niin pitkälle, että he ajattelivat ihmisen olevan perimmäiseltä olemukseltaan valtion lakien tuote, jolloin hallinnolla olisi mahdollisuus muokata kansalaisia rajattomasti.

Ajatus on sekä ristiriidassa luonnontieteiden kanssa että inhimillisessä kontekstissa äärimmäisen vahingollinen. Silti sosialististen utopioiden vaikutukset yhteiskuntafilosofisessa historiassa ovat merkittäviä, sillä Rousseaun, Helvetiuksen ja muiden esisosialistien kädenjälki näkyy erityisesti vasemmistolaisessa ajattelussa kiistattomasti.

Kristillisdemokratia hylkää esisosialistien vallankumouksellisen ihmiskuvan. Ihminen ei ole muutettavissa yhdessä yössä suuntaan eikä toiseen, koska ihmiset ovat perustavanlaatuisella tavalla olemukseltaan, kyvyiltään ja luonteeltaan erilaisia.

Sen sijaan ihminen on kyllä kykenevä kehittymään. Ihminen voi tehdä sekä hyviä että pahoja ratkaisuja. Jokaisessa hetkessä ihmisellä on mahdollisuus valita hyvän ja pahan välillä. Ihminen voi valinnoillaan vaikuttaa henkilökohtaiseen kehitykseen ja kasvuunsa. Toisin kuin esisosialismi kristillisdemokraattinen ajattelu näkee kaiken kehityksen olevan perusluonteeltaan hidasta. Evoluutiota tapahtuu, mutta nopeatempoiseen revoluutioon luottaminen on turhaa.

Usko rauhalliseen kehitykseen ja ennakkoluuloisuus vallankumouksellisuutta kohtaan on kristillisdemokratiaan sisäänrakennettuna muissakin kuin ihmiskuvaan liittyvissä kysymyksissä. Yhteiskuntaa voidaan uudistaa ja uusia ideoita soveltaa, mutta kaiken pitää tapahtua maltillisesti.

Lopuksi vastuusta

Kaikki aiemmin tässä kirjoituksessa käsittelemäni seikat ovat puoltaneet omaa kristillisdemokraattista valintaani. Siltikään ne eivät ole ainoita seikkoja, joiden tähden olen kristillisdemokraatti, tärkeitä kyllä, mutta eivät ainoita.

Ennen kuin lopetan tältä erää, aion käydä läpi vielä yhden asian, jota ilman kristillisdemokratiaa on vaikea hahmottaa. Kyse on vastuusta.

Kun kerran kristillisdemokratiassa tiedostetaan ihmisten erilaiset lähtökohdat, on luonnollista pohtia, miten erilaisuudesta syntyvien erojen kanssa tulee elää. Koska jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja vapaa elämään, tämä vapaus on turvattava myös kaikkein vähäosaisimmille ja heikoimmille ihmisille.

Vastuu lähimmäisestä on toisella lähimmäisellä, ei kenelläkään muulla, vain ja ainoastaan toisella lähimmäisellä. Vastuuta lähimmäisen hyvinvoinnista ei voi ulkoistaa millekään poliittiselle instrumentille tai instituutiolle. Niitä on toki hyvä soveltaa käytännön tasolla, mutta vastuu säilyy edelleen lähimmäisellä.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on turvattava huolimatta hänen varallisuudestaan katsomatta sukupuoleen, ikään, seksuaaliseen suuntautumiseen, ihonväriin, poliittiseen mielipiteeseen tai sosiaaliseen statukseen.

Koska ihmisellä on oikeus nauttia laajoista vapauksista, mahdollisuus omistaa kiinteää ja aineetonta omaisuutta sekä vapaus henkilökohtaiseen kehitykseen, ihmisellä on myös vastuu pitää huolta siitä, etteivät hänen ratkaisunsa millään tavalla rajoita toisen mahdollisuutta samoihin asioihin.

Koska ihminen ei ole itseriittoinen toimija, yksilöllä on vastuu lähimmäisestään.

Koska ihminen on sosiaalinen toimija, yksilöllä on vastuu lähimmäisestään.

Koska ihmisen yksilöllisyys muotoutuu suhteessa toisiin ihmisiin, yksilöllä on vastuu lähimmäisestään.

Koska kaikki nämä seikat kiteytyvät kristillisdemokratiassa, olen kristillisdemokraatti.

——

Lähteet:

1 Norberg, Johan (2004). ”Globaalin kapitalismin puolustus”.

2 Konrad-Adenauer-Stiftung: ”Christian Democracy: Principles and Policy-Making”.www.kas.de/wf/en/33.21408/

3 Leo XIII: ”Rerum Novarum”.http://www.vatican.va/holy_father/leo_xiii/encyclicals/documents/hf_l-xi…

4 Harisalo, Risto; Miettinen, Ensio (2004). ”Hyvinvointivaltio: Houkutteleva lupaus vai karvas pettymys”.

5 Talmon, J.L. (1960). ”The Origins of Totalitarian Democracy”.