Tyhjääkin tyhjempi syli
Moni ei ehkä tiedäkään, mutta maaliskuisin vietetään maailmanlaajuisesti Pregnancy after loss awareness -kuukautta, jonka tarkoituksena on tuoda esille raskaudenaikaisia menetyksiä ja niiden vaikutuksia uusiin raskauksiin. Tiesitkö, että noin 10-15 prosenttia kaikista raskauksista päättyy keskenmenoon – eli yksi kymmenestä raskaudesta. Raskaudenaikaiset menetykset ovat siis verrattain yleisiä, mutta miksi niistä ei puhuta?
Raskaudenaikaiset menetykset ovat todella suuria menetyksiä – tapahtuivat ne missä tahansa raskauden vaiheessa. Jo siinä vaiheessa kun raskaustestiin tulee positiivinen tulos, alkaa lapsen odotus ja jo siitä hetkestä lähtien kaivattu lapsi on vanhemmilleen rakas. On normaalia, että lapsen odottamiseen kuuluu jonkintasoinen haaveilu siitä, millainen pieni ihme sieltä tuleekaan: “Onko hänellä isin silmät tai äidin nenä, miltä hänen äänensä kuulostaa, millainen on hänen persoonansa?” Ja luonnollisesti myös tulevaisuutta täytyy pohtia ja järjestellä hyvissä ajoin, ennen pienokaisen syntymää. Eli lapsen odottaminen on valmistautumista, haaveilua ja kasvamista vanhemmuuteen täynnä erilaisia tunteita ja ajatuksia. Se on läpikotaisin herkkää aikaa. Lienee sanomattakin selvää, että maailma musertuu, kun odotetusta ja toivotusta lapsesta joutuu luopumaan.
Kuten on tavallista suurten elämän tragedioiden kanssa, myös raskaudenaikaiset menetykset tuovat mukanaan valtavan kirjon vaikeita tunteita, joiden työstäminen voi viedä kauan – traumoista puhumattakaan. Ehkä yleisin vaikea tunne, jota monet äidit tuntevat keskenmenon jälkeen on syyllisyys. “Mitä tein väärin, onko minussa jotain vikana?” Syyllisyyden tunteet ovat hyvin vaikeita ja irrationaalisia, sillä suurimmassa osassa keskenmenoja ja muita raskaudenaikaisia menetyksiä ei edes olisi voinut millään tavalla vaikuttaa lopputulokseen. Ja siihen päälle vielä suru, ahdistus, häpeä – jopa viha. Loppujen lopuksi ei edes ole kovin ihmeellistä, mikseivät kaikki kykene jakamaan näitä kokemuksia. Kokemus tyhjäksi jäävästä sylistä voi olla liian vaikea sanoitettavaksi.
Monet edelleen kaipaavat lasta menetyksen jälkeen, vaikka eivät olisi henkisesti kerenneet toipumaan kunnolla. Olen lukenut monien kokemuksia siitä, miten ovulaation seuraamisesta on tullut pakkomielle ja seksielämästä nauttiminen on täysin kadonnut, koska tavoitteena on saada toinen lapsi mahdollisimman pian ja koko hommasta on tullut pelkkää suorittamista. Kuukaudet, jolloin ei tärppää muodostavat epämääräisen tyhjiön, jolloin tyhjä syli tuntuu entistäkin tyhjemmältä.
Kun raskaudenaikaisen menetyksen jälkeen raskautuukin uudestaan, voi edessä olla odottamattoman suuri kriisi, vaikka uutinen olisikin ainoastaan toivottu. Pelko uudesta menetyksestä voi olla niin suurta, että se ilmenee ihan fyysisinä oireina, uniongelmina, ahdistuneisuutena – ties miten. Ja monet eivät uskalla kertoa uudesta raskaudesta läheisille, sillä ajatus uuden menetyksen kertomisesta voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta. Tämä tarkoittaa monen kohdalla sitä, että he jäävät yksin ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden kanssa, vaikka todellisuudessa ehkä kaipaisivat läheisiä ympärilleen, joiden kanssa jakaa vaikeaa vaihetta.
Olen itse kokenut kaksi keskenmenoa pienen ajan sisällä ja niiden työstäminen on ollut ja on edelleen haastavaa. On vaikea kuvailla sanoin menetyksen kipua. Mieli vaeltelee pienen enkelin poismenosta laskettuun aikaan ja aina niitä miettiessä jokin värähtää sisällä voimakkaasti. Ehkä olen herkempi kuin muut, mutta minulle menetykset ovat olleet valtavan kipeitä. “Näin nyt vain kuului tapahtua”, on ehkä hirvein asia, mitä olen keskenmenon kokeneena kuullut monta kertaa – aivan kuin minun pitäisi vain olkia kohauttamalla hyväksyä menetys ja jatkaa eteenpäin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja tiedän, ettei kukaan tarkoita sillä mitään pahaa, mutta se tuntuu hyvin ikävältä, koska vanhempien mielessä niin ei todellakaan olisi kuulunut tapahtua ja menetyksen hyväksyminen on äärimmäisen vaikeaa. Siitä tulee herkästi sellainen olo, että toinen haluaa vain sivuuttaa vaikeat tunteet sen sijaan, että antaisi niiden kantajalle luvan surra.
Olen myös kokenut uudelleen raskautumisen keskenmenon jälkeen. Pelkäsin alusta loppuun saakka, että entä jos tämäkin nyt menee kesken, vaikka yritin tsempata itseäni ajatuksella siitä, että harvemmin keskenmenon jälkeen tulee toista heti perään. Siitä huolimatta meillä ei käynyt hyvin. Maailma tuntui hajoavan ultrassa, kun kuulin hetken hiljaisuuden jälkeen ne sanat, joita kukaan vanhempi ei halua kuulla: “Olen pahoillani, mutta täältä ei löydy sykettä”. Pieni ei liikkunut lainkaan. Se on ollut ehkä elämäni yksi vaikeimmista ja traumaattisimmista hetkistä. Enkä ole ainoa, joka on joutunut kokemaan saman – meitä on monia. Ja monesti unohdetaan, että lasta ei jää kaipaamaan vain vanhemmat, vaan menetys voi olla vaikea myös tuleville isovanhemmille ja muille läheisille.
Miten sitten voi tukea raskaudenaikaisen menetyksen kokenutta saati sitten uudelleen raskautunutta? Jokaisen surun ja menetyksen käsittely etenee omaa tahtiaan, joku voi olla kokemastaan hyvin avoin, toinen taas sulkeutua täysin. Ei ole olemassa mitään taikasanoja, joilla kivun ja surun saisi pois. Ei ole mitään tekoja, jotka korvaisivat koetun menetyksen. Ei ole mitään taikatemppuja, joilla saisi pois uudessa raskaudessa jokapäiväisen pelon tyhjäksi jäävästä sylistä. Mutta kuten jokaisessa vaikeassa elämänvaiheessa, niin näissäkin hetkissä korostuu toisen läsnäolo, myötäeläminen vaikeassa hetkessä ja olkapään tarjoaminen kun maailma musertuu. Se, että on joku joka kuuntelee, joku jolle voi vuodattaa surua ja kertoa peloista, auttaa jo tosi paljon. Se, ettei tarvitse pelätä kertoa tai näyttää kipua ja surua, on jo iso asia. Silloin kaikkea ei tarvitse kantaa yksin ja jaettu kipu on keveämpi kantaa.
Menetyksen jälkeistä raskautta kutsutaan Suomessa toisinaan “pähkinäraskaudeksi”. Englanniksi taas käytetään ilmaisua “rainbow pregnancy” ja syntyneestä vauvasta “rainbow baby”. Nämä sateenkaareen viittaavat termit kuvaavat menetyksen, surun ja tuskan jälkeistä toivoa, jota uusi alku kuvailee. Nyt maaliskuun aikana oletkin ehkä jo törmännyt näihin termeihin, kun mediassa levitetään tietoisuutta tästä vaikeasta aiheesta. On tärkeää, että kaikki jotka ovat kokeneet raskaudenaikaisia menetyksiä saisivat apua vaikeiden tunteiden ja menetyksen käsittelyyn, oli sitten uusi raskaus ajankohtainen tai ei. Keskusteluapua voi saada äitiyspoliklinikan kriisityöntekijältä, neuvolasta, psykologilta tai vaikka kirkon kriisipihelimesta. Monet eivät vain osaa itse hakea apua vaikeana hetkenä ja siksi on tärkeää, että alan ammattilaiset osaisivat auttaa ja ohjata oikeaan suuntaan hädän hetkellä. Suomessa on myös järjestöjä, kuten Tähti ry ja Simpukka ry, jotka tekevät työtä levittääkseen tietoisuutta ja saattaakseen yhteen tämän vaikean kokemuksen kokeneita, esimerkiksi vertaistukitapaamisten muodossa. Tahdon muistuttaa jokaista, joka on kokenut raskaudenaikaisia menetyksiä, että sinun ei tarvitse selviytyä yksin vaikeasta menetyksestäsi, eikä varsinkaan tuntea häpeää tai syyllisyyttä siitä. Saat surra, tuntea ahdistusta ja vihaa – saat tuntea. Älä pelkää hakea apua, kun maailma murtuu, olit sitten äiti tai isä, isovanhempi tai ystävä.
Omaan suruprosessiini kuuluu käydä vähän väliä Turun haustausmaan muistolehdolla sytyttämässä kaksi kynttilää. Haikeana lähetän terveisiä taivaaseen pienille enkeleilleni ja haaveilen siitä päivästä, kun näemme uudelleen.
Kirjoittaja: Inna Nilsson, KD Nuorten pääsihteeri
