Oletko sinäkin salaa feministi?
Harva poliittinen tai filosofinen aate läpäisee yhteiskuntaamme niin ratkaisevalla tavalla kuin feminismi. Kuten ranskalainen Étienne Gilson aikanaan esitti ateistisen maailmankuvan olleen keskiajan tomistisessa filosofisessa ympäristössä täysin mahdoton ajatus, lienee minkäänlainen poliittinen ajattelu ilman jäänteitä feminismistä mahdotonta tänään. Feministinen tasa-arvo toimii sotien jälkeisen lännen moraalikompassin magneettisena pohjoisnapana, jota kohti kaikista suunnista kuljetaan joko juosten täyttä häkää tai vain verkkaisesti hölkäten.
Feministinen tasa-arvo näyttää saavuttaneen aksiomaattisen totuuden aseman, jonka kautta kaikkien muiden väitteiden totuudellisuutta arvioidaan. Raamattu ei voi olla erehtymätön, koska se asettaa miehelle ja naiselle erilaisen hierarkkisen aseman perheessä ja seurakunnassa. Ehkäisyn ja abortin on oltava hyväksyttäviä, koska ne edistävät naisen riippumattomuutta miehestään sekä vallitsevasta seksuaalieettisestä järjestelmästä. Miehet eivät voi olla vastuussa maanpuolustuksesta, koska tämä antaisi ymmärtää naisten olevan siihen vähemmän kyvykkäitä ja täten epätasa-arvoisessa asemassa.
Oikeistokonservatiivit ja siirtyvä Overtonin ikkuna
Sukupuolieroja hämärryttävä koko ikäluokan asevelvollisuus on saanut taakseen pitkälti myös ”woketusta” vastaan kamppailevat kokoomuslaiset sekä perussuomalaiset, vaikka sen perusteluina on yksinomaan feministinen maailmankuva ja sen olettamukset. Paluu perinteisiin arvoihin tuntuu tarkoittavan paluuta vuoteen 2010 ja vanhaan pride-lippuun ilman nykypäivän ”woke-hömpötyksiä”. Feministinen käsitys tasa-arvosta samankaltaisuutena näyttää ottaneen paikkansa myös näiden oikeistolaisten poliittisten toimijoiden ajattelussa. Uskallusta selkeästi erotella miehen ja naisen rooleja ei näytä enää löytyvän.
Tämä feministinen ajattelu tuntuukin siis ujuttaneen lonkeronsa myös aikamme konservatiivipiireihin, vaikkakaan ei niin suoralla tavalla. Esimerkiksi joitakin vuosia sitten maailmanmainetta niittänyt kanadalaispsykologi Jordan B. Peterson synnytti taakseen nuorten miesten vastuunkantoa peräänkuuluttavan kansanliikkeen. Samoin kristillisissä yhteisöissä tämä osuus maskuliinisuudesta on nostettu parrasvaloihin. Viesti jää kuitenkin vajaaksi, jos puhutaan pelkästään vastuusta ilman valtaa. Miehen rooliin vastuunkantajana kuuluu erottamattomasti myös rooli auktoriteettina perheessä sekä yhteisössä. Tämä näyttää nostavan myös konservatiivien karvat pystyyn. Patriarkaattia pelätään miltei hysteerisesti – arvioimatta lainkaan onko kyseessä oikeasti negatiivinen asia.
Tuntuu siis, että sekulaarin oikeistokonservatiivirintaman arvot liikkuvat ajassa 10 – 20 vuotta vihervasemmistoa jäljessä. Uudet arvot normalisoituvat pikkuhiljaa ja kun selkeää perustusta omalle vakaumukselle ei ole, on helppo myötäillä aiemmin radikaalejakin positioita ja keskittyä taas seuraavaan kultturisodan taisteluun. Yhdysvalloissa tämä ilmiö on tietysti taas paljon pidemmällä, jossa esimerkiksi Roe v. Wade -päätöksen kumoamisen jälkeen republikaanit ovat alkaneet kosiskelemaan myös aborttiin myönteisemmin suhtautuvia äänestäjiä, höllentäen aiemmin selkeitä Prolife-kantojaan, kun tämä helppo irtopiste ei olekaan enää kerättävissä. Esimerkiksi tuleva Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ei ole enää selkeästi Prolife-leirissä. Suomessa keskustelu abortista on toki aivan erilaista kuin Yhdysvalloissa, joten jättäkäämme aihe tältä erää.
Toinen yhdysvaltalaishenkinen ilmiö, joka on saanut näkyvyyttä myös Suomen mediassa, on ”tradwifet”. Näennäisesti perinteisiin sukupuolirooleihin verhottuna on lähinnä sugarbaby-ilmiöön verrattavissa oleva tilanne, jossa yleensä lapsettoman parin nainen ei käy töissä vaan on kotona leipoen piirakkaa ja kuvaten somevideoita.
Tässäkin näyttäytyy kiero feministisen sävyinen tulkinta sukupuolirooleista: miehen vastuu kannetaan vain ja ainoastaan naisen etua varten. Todellisuudessa perinteiset sukupuoliroolit eivät olleet mitään prinsessasatuja, vaan molemmat hoitivat oman erilaisen tehtävänsä toistaan tukeakseen.
Uskonpuhdistaja Martti Luther ja vaimonsa Katharina, omaa sukua Von Bora, edustavat mielessäni oikein hyvää mallia perinteisestä, kristillisestä avioliitosta. Katharina oli äärimmäisen toimelias nainen, pitäen perheen keskikokoiseen yritykseen verrattavissa olevaa tilaa ja taloutta hallussaan, mahdollistaessaan miehensä pastoraalisen ja akateemisen työn. Martti jopa kutsui vaimoaan hellittelynimellä ”Herr Käthe”. Kuitenkin Martti toimi perheen päänä ja Katharina kutsui häntä vastavuoroisesti kunnioittavasti nimellä ”Herr Doktor”. Perinteinen raamatullinen kuva hyvästä vaimosta ei ole kaunis ja toimeton ”trophy wife”, vaan toimelias ja kotinsa, sekä sen talouden hoidossa kaikki osa-alueet hyvin hallitseva emäntä.
Juice Leskisen laulun sanoin:
Tuli Lutheri puhdistusduunista,
Pussasi Katharina Von Boraa.
Kohta kippoonsa ammensi uunista
vaimon laittamaa räätikkälooraa.
Liberalismi, vapausaate ja tasa-arvo
Feministiseen tasa-arvoon kytkeytyy oleellisesti myös liberaalin vapauskäsityksen voittokulku länsimaisissa yhteiskunnissa, kurottautuen aiempien taloudellisten ulottuvuuksiensa yli perheen sisälle ja jopa ihmisen biologiaan asti. Yhdysvaltalainen roomalaiskatolinen kirjailija Patrick Deneen on kirjassaan ”Why liberalism failed” kuvannut ansiokkaasti miten vasemmisto- ja oikeistoliberaalit ovat purkaneet perinteisiä rakenteita yhdessä, milloin sosiaalinen ja milloin taloudellinen vapaus päämääränä. Tämä liberaali edistys- ja vapaususko on lopulta kääntymässä itseään vastaan, kun hankittuja vapauksia määritellä omaa perhemalliaan tai identiteettiään joudutaan ylläpitämään valtion väkivaltakoneistoa hyödyntäen. Nykypäivän Suomessa tämä liberalistinen vapaus näyttäytyy ensi sijassa sosiaalisesti vapautena valita elämäntapansa miten itse haluaa, jota muiden on vihapuhesakkojen uhalla kunnioitettava. Jean-Jacques Rosseauta mukaillen ihminen ”pakotetaan olemaan vapaa” eli kannattamaan esimerkiksi rajoittamatonta seksuaalista itseilmaisua. Onhan se hänen omien intressiensä mukaista.
On erillinen keskustelu kokonaisuudessaan, miten yksilön valinnanvapaus voitaisiin maksimoida nämä asiat huomioon ottaen. Tästä tavoitteesta nouseekin kummallinen ilmiö, jonka esitaistelijana on toimittaja Ivan Puopolo. Samaan laariin heitetään kommunistit, fasistit, kristityt, muslimit, vihervasemmistolaiset, EU, Kiina, Venäjä ynnä kaikki muut, jotka haluavat asettaa minkäänlaisia moraalirajoitteita minkään ideologian puitteissa ihmiselle. Tällainen libertaarinen arvorelativismi on mitä surullisin ideologia ja kertoo lähinnä nykyihmisen itsekeskeisestä, lyhytnäköisestä ja epä-älyllisestä maailmankuvasta. Ihminen todella kuvittelee olevansa maailmankaikkeuden herra ja kaikkien vaikuttimien yläpuolella yksin rationaalisena toimijana.
Tämänkaltainen mukamas-irtautuminen moraalikeskusteluista tai siihen liittyvästä päätöksenteosta on korkeintaan vain näennäistä. Todellisuudessa ihminen aina edistää jonkin arvon toteutumista. Esimerkiksi nyt esillä olevassa eutanasiakeskustelussa on selkeä arvovalinta jättää eutanasia yksilöiden päätettäväksi. Filosofisesti tämä on jopa poikkeuksellisen laiskaa ja olenkin siitä kiitollinen, ettei tämä oikeistolainen hedonistisnihilistinen maailmankuva ole Suomessa kovinkaan laajalle levinnyt. Kuitenkin Puopolo tuntuu sananvapausargumentteineen olevan myös monien oikeiden konservatiivien ”hyvät tyypit” listalla, jota kehottaisin uudelleenarvioimaan.
Yksilönvapaus tavoitteena
Todellisuudessa on aivan väärä tavoite pyrkiä maksimoimaan yksilönvapautta, sillä tässä sivuutetaan kokonaan toiminnan moraalinen ulottuvuus. Jotkut asiat ovat oikein ja jotkut väärin. Näennäinen sopimus kunnioittaa muiden vastaavaa vapautta ja koskemattomuutta on köyhä korvike oikealle moraalikäsitykselle. Yksi aikamme illuusioista on, ettei se mitä omassa elämässäni teen, vaikuttaisi muihin mitenkään. Tosiasiassa koko yhteiskunta on syvästi keskenään kytköksissä, niin taloudellisesti, sosiaalisesti, puolustuspoliittisesti ja kulttuurillisesti.
Yhtenä esimerkkinä voimme tarkastella perheitä. Ei ole millään muotoa tavoiteltavaa, että perheiden osalta yksilönvapaus olisi korkein ohjaava periaate. Kestävät perheet, joissa lapset kasvavat terveessä ja turvallisessa ympäristössä yhden miehen ja yhden naisen elinikäisen avioliiton huomassa luovat parhaan mahdollisen pohjan seuraavalle sukupolvelle. Nämä ihmiset vastaavat tulevaisuudessa taloudestamme, kulttuuristamme ja puolustuksestamme. Heidän oma kestävyytensä, terveytensä ja eheytensä muodostaa lopulta koko kansakunnan kestävyyden, hyvinvoinnin ja eheyden.
Ihminen voi siis näennäisesti ajatella, että vapaus irtosuhteisiin, avoliittoihin, avioeroihin, moniavioisuuteen ja niin edelleen on hänen oman etunsa mukaista vapautensa nojalla. Tosiasiassa kuitenkin enemmän kuin näitä asioita hän kaipaa eheän yhteiskunnan tuomaa vaurautta, kestävyyttä ja turvaa, joka taas vaatii edellä mainittujen asioiden rajoittamista, joko lainsäädännöllä tai sosiaalisesti.
Samaa periaatetta voimme johtaa moneen muuhunkin asiaan. Ihminen voi ajatella, että esimerkiksi vapaa maahan- ja maastamuutto olisi hänen etunsa mukaista oman toimintavapautensa nojalla, mutta kun muut hyödyntävät tätä etuutta itsekeskeisesti muut ihmiset kärsivät. Suomalaisen, verovaroin kustannetun korkeakoulutuksen hankkiminen tietoisesti ennen ulkomaille muuttamista voitaisiin hyvinkin pitää petokseen tai varkauteen rinnastettavana moraalittomana tekona. Tässä näkyy myös niin kutsuttu yhteismaan ongelma.
Mitä on tehtävä?
Onko niin, että Simone de Beauvoir, tuo aikamme Tuomas Akvinolainen on lopullisesti voittanut kamppailun länsimaiden arvomaailmasta? Ainakin erävoitto voidaan myöntää, mutta en ole kyllä valmis luovuttamaan koko asian suhteen ihan vielä. Ensiksikin tulee arvioida omaa ajattelua. Mistä tämä oletukseni tulee? Onko se oikeasti totta, vai olenko omaksunut sen tiedostamatta jostain ulkopuolelta? Tuntuu, että nykyään kaikkia suhteita, hierarkioita ja rakenteita arvioidaan Foucaltin valta-analyysin kautta, vaikka itse ajattelijaa ei juuri kukaan tunne.
Reflektio omista arvoista ja niiden perustasta antaa mahdollisuuden myös käydä rakentavampaa keskustelua muiden kanssa. On osattava myös huomata, milloin jossakin argumentissa tai toteamuksessa on sisään leivottuna jokin käsittelemämme tapainen olettamus, täysin piilotettuna. Kaikki ihmiset eivät edes tiedä, minkälaista maailmankuvaa todellisuudessa edustavat. On siis hyvä olla myös perillä näistä maailmaamme muovaamista filosofisista ajatuksista, jotta niiden toimintaa voi huomioida politiikassa.
Verneri Virtanen
