Perheiden perustalle rakennettu
Syntyvyyskriisi on saanut vihdoin tarvitsemaansa palstatilaa lehdistössä ja keskusteluminuutteja TV:ssä, sekä eduskunnan isossa salissa. Tämä on hyvää kehitystä, sillä vielä joitain vuosia sitten koko aihetta pidettiin irrelevanttina ja jopa epäkorrektina puuttumisena ihmisten yksityiselämään. Kysymys on kuitenkin siirtynyt politiikan reunoilta keskelle ja hyvästä syystä. En keksi mitään muuta asiaa, joka vaikuttaisi yhteiskuntamme lähitulevaisuuteen yhtä paljon kuin perheenmuodostuksen ja syntyvyyden dramaattinen romahdus, joka on tapahtunut kautta kehittyneen länsimaailman.
Julkisessa keskustelussa aiheesta nostetaan esiin kuitenkin vain hyvin rajallinen kuva. Ennen kaikkea käsitellään vaikutuksia talouteen ja työvoimaan, joihin romahtanut syntyvyys kieltämättä pidemmällä tähtäimellä vaikuttaa negatiivisesti. Tässä viitekehyksessä syntyvyyskriisin korjaamiseksi usein väläytetään miltei hopealuodin omaisesti aina niin suosittua työperäistä maahanmuuttoa.
Tämä viitekehys on kuitenkin väärä, tai vähintään harhaanjohtava. Perheellistymisen ja lasten sosiaaliskulttuurilliset vaikutukset unohdetaan tyystin, kuten myös mittavan maahanmuuton aiheuttamat suuret ongelmat. Kun asiaa tarkastellaan vain kapeakatseisesti työvoimatarpeen näkökulmasta, jäävät merkittävämmät kysymykset näkökentän ulkopuolelle.
Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Tämä on tietysti totta siinä biologisessa mielessä, että perheet takaavat yhteiskunnan jatkuvuuden uusien sukupolvien muodossa. Siirtäisin tarkastelussamme kuitenkin painotuksen sanalle yhteiskunta. Tämä lause tarkoittaa myös sitä, että juuri nimenomaan yhteiskunta rakentuu perheiden varaan. Tätä perheen roolia ei voida yksinkertaisesti korvata esimerkiksi vaihtuvalla siirtotyöläisväestöllä tai atomisoituneilla, individualistisilla yksilöillä, vaikka uusien ihmisten saapuminen voitaisiinkin keinolla tai toisella varmistaa.
Perhe luo vakautta, niin yksittäisen ihmisen elämään, kuin lähiyhteisöön ja koko yhteiskuntaan. Vakaus ja jatkuvuus ovat yhteiskunnan rakennusaineita, sitä koossa pitäviä voimia, joita ilman ei kompleksi yhteiskunta voi toimia. Näiden tukemana syntyy luottamusta ihmisten välillä, joka taas toimii sosiaalisena pääomana hyvän yhteiselämän rakentamiseksi.
Yhteiskunnassa, jossa vallitsee perheiden kautta syntynyt jatkumo menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä, on mahdollista tehdä työtä tulevien sukupolvien hyväksi. Tämä on ollut Suomessa vielä hetki sitten tuttu ajattelutapa. Perheellistyminen ohjaa ihmisiä sivistyneelle yhteiskunnalle hyödylliseen toimintaan. Mikä on hyväksi perheelle, on myös hyväksi yhteiskunnalle.
Kuitenkin nykyään ihmiset käsitetään yhä vahvemmin vain yksittäisinä toimijoina, vailla mitään moraalisia siteitä muihin tai yhteisöihin. Tähän kuvaan työperäinen maahanmuutto sopii, mutta tämä malli ei aidosti vastaa todellisuutta. Kukin ihminen syntyy tiettyyn paikkaan, tiettyyn kulttuuriin ja tiettyyn ympäristöön. Kyky toimia tässä kontekstissa siirretään eteenpäin juuri perheissä. Integraatiopyrkimysten epäonnistumiset kautta läntisen maailman näyttävät, miten olemme yhteiskuntina aliarvioineet tämän kulttuurillisen pääoman syvällisen merkityksen ihmisen elämässä ja maailmankuvan muodostuksessa.
Syntyvyyttä ja perheitä ei voida ulkoistaa muualle. Mikäli suomalaisten perheiden kestävyys yhä heikkenee ja syntyvyys jatkaa laskuaan, voimme lähitulevaisuudessa sanoa hyvästi kaikelle, jonka aiemmat sukupolvet ovat rakentaneet tämän vakaasti juurtuneen ja jatkuvuutta tavoittelevan yhteiskuntamallin pohjalle, jonka käyttövoimana toimii keskinäinen luottamus.
Olemme valinnan edessä. Mikäli jatkamme kohti atomisoitunutta ja individualistista yhteiskuntajärjestystä, meidän tulee myös hyväksyä tämän tarkoittavan hyvinvointivaltion loppua, keskinäisen luottamuksen heikkenemistä, sekä esimerkiksi maanpuolustustahdon laskua. Minusta meidän tulisi harkita uudelleen, onko tämä todella sellainen maa, jonka haluamme jättää lapsillemme (jos sellaisia edes enää syntyy)?
Kirjoittaja: Verneri Virtanen, 1. varapuheenjohtaja
