Lokakuussa 1994 pidettiin neuvoa-antava kansanäänestys Suomen liittymisestä Euroopan Unioniin. Enemmistön tahtoa kunnioitettiin liittymällä unioniin seuraavana vuonna ja neljännesvuosisata unionin jäsenenä onkin tuonut suomalaisille mukanaan paljon hyvää: kaupankäynti unionin sisällä ja sen ulkopuolelle on näppärää, unioni on maailmanpolitiikassa merkittävämpi peluri kuin mistä Suomi voisi yksin haaveilla ja jokainen suomalainen pystyy nauttimaan vapaasta liikkuvuudesta niin opiskelijana, työntekijänä kuin lomamatkustajanakin. Kuitenkin aika on saatossaan tuonut mukanaan uusia, ennalta arvaamattomia tilanteita, jotka ovat muovanneet unionin luonnetta pysyvästi. Finanssi-, pakolais-, ilmasto- ja koronakriisi ovat esimerkkejä ongelmista, joihin on etsitty ratkaisuja myös EU-tasolla, ja jotka kiistämättä ovat jättäneet jälkensä unioniin. On sanomattakin selvää, ettei EU ole enää se sama sisämarkkina-alue, johon liityimme viime vuosituhannen lopussa. Kysymys kuuluukin; onko 2020-luvun EU yhä suomalaisen enemmistön toiveiden mukainen?
Euroopan Unionista keskustellessa sorrutaan usein keskusteluun nettomaksajista ja -saajista, voittajista ja häviäjistä. Unionia ei kuitenkaan kannata eikä voi nähdä pika-arpajaisina, joissa osallistumismaksua vastaan saa joko lohdutuspalkinnon tai arvokkaan päävoiton. Myös EU itse sortuu aika-ajoin tällaiseen ajatteluun: kun usko unioniin jossain sen kolkassa horjuu, keksitään äkkiä maataloustukien tai jäsenmaksupalautusten kaltaisia lohdutuspalkintoja. Kuitenkin unionissa on pikemminkin kyse pitkän tähtäimen investoinnista, josta ei kannata vetäytyä heti, kun kurssi notkahtaa alaspäin, mutta jonka perustana on oltava vahva usko valoisaan tulevaisuuteen silloinkin, kun tilanne on hetkellisesti itselle epäedullinen. Näkevätkö siis suomalaiset edelleen, että EU kehittyy sellaiseen suuntaan, joka on Suomelle, Euroopalle ja maailmalle tarkoituksenmukainen, hyvä ja arvokas, ja johon on kannattavaa panostaa myös silloin, kun rahat menevät omasta pussista?
Kristillisdemokraatit perustivat toisen maailmansodan jälkeen pikkuhiljaa Euroopan Unioniksi kehittyneen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön ylläpitämään vakautta ja rauhaa yhteisen talousalueen kautta. Kristillisdemokraattisen ideologian yksi kulmakivi on niin sanottu lähipäätösperiaate, joka tarkoittaa pyrkimystä siihen, että päätökset tehdään mahdollisimman matalalla hierarkian tasolla. Kun koululainen osaa itse valita asunsa on vanhemman turha pukea häntä kouluun, valtion on turha päättää siitä, kuinka monta kasvisruokapäivää Rääkkylän peruskoulussa on ja Euroopan Unionin on turha määrätä, miten suomalaiset sote-palvelut järjestetään. Kansalaiselle parhaat päätökset syntyvät mahdollisimman lähellä kansalaista.
Lähipäätösperiaate ei sulje silmiään sille, etteikö joistakin asioista kannattaisi päättää korkeammalla päätöshierarkiassa. Joillekin asioille EU:n tai YK:n kaltaiset kansainväliset elimet ovat se matalin mahdollinen taso, jolla toimivia päätöksiä saadaan aikaan. Esimerkkejä tällaisista voisivat Suomen osalta olla rahapolitiikkaan, kauppapolitiikkaan, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät päätökset. Kuitenkaan valtaosa poliittisista päätöksistä eivät ole sellaisia, että ne itsestään paranisivat, kun niistä päätetään korkeilta jakkaroilta käsin tai kun kokonainen manner päättää toimia samalla tavalla.
Lähipäätösperiaate on, paitsi meille kristillisdemokraateille, myös tärkeä perusarvo Euroopan Unionille – itse asiassa niin tärkeä, että se on kirjattu unionin perussopimuksiin. Unionin toimivallan laajentaminen uusille tasoille, kuten vaikka yhteiseen velanottoon, verotukseen tai sosiaaliturvaan, tarkoittaisi siis myös hyvästien jättöä unionin tärkeälle perusperiaatteelle. Suomalaiset antoivat jaa-äänensä unionin silloisille arvoille ja periaatteille 1994, mutta entä nyt? Hyväksymmekö esimerkiksi EU-tasoisen verotuksen tai muut kehitysaskeleet kohti eurooppalaista liittovaltiota? Hyväksymmekö unionin laajennetun toimivallan ja sen myötä radikaalin suunnanmuutoksen yhteisön perusarvoissa?
Kansaa kuunneltiin unioniin liityttäessä ja kansaa kuuluisi kuunnella myös nyt, kun unionin perusperiaatteita ollaan muovaamassa uusiksi. Suomen linjanvedoista unionissa tulisi käydä aktiivista kansalaiskeskustelua ja päätöksistä vastuussa olevien poliitikkojen pitäisi kohdata kansalaisten kysymykset, huolet ja toiveet. Riittäisikö suomalaisilla uskoa ja tukea sellaisellekin unionille, jossa veroja alettaisiin kerätä isommalla haavilla yhteisen Euroopan kehittämiseksi?
Eurooppa on pitkään seissyt risteyksessä, jossa vaihtoehtoina on jatkaa aiemmin valitulla vapaan liikkuvuuden ja yhteisen ulkopolitiikan polulla, tai kääntyä kohti laajempaa integraatiota ja kenties liittovaltiomaista kehityssuuntaa uusin perusperiaattein. Tässä tienhaarassa ei pidä pelätä kysyä kansalta uudestaan neuvoa. Kulki unioni mihin suuntaan tahansa, tarvitsee se kansalaistensa uskon ja luottamuksen niinäkin hetkinä, kun se ottaa enemmän kuin antaa.
Annika Lyytikäinen
KD Nuorten puheenjohtaja
annika.lyytikainen@kdnuoret.fi
