Blogit Muu

Pyhittääkö turvallisuus keinot?

Nyt se on julkista. Yhdysvaltalaisilla turvallisuusviranomaisilla on nähtävästi erittäin hyvät yhteydet moniin internet-alan yrityksiin.

Ehkä kohtuuttomankin hyvät.

Washington Postille vuodettujen turvallisuusluokiteltujen dokumenttien mukaan Yhdysvaltain Kansallisella turvallisuusvirastolla (NSA) on suora yhteys useiden merkittävien yhdysvaltalaisten internet-palveluja tarjoavien yritysten servereille. Vuodetuissa dokumenteissa erikseen nimettyjä yrityksiä ovat muun muassa Apple, Facebook, Google, Microsoft, Yahoo ja Youtube. Vuodesta 2007 alkaen käynnissä ollut elektroninen tiedusteluohjelma kantaa nimeä PRISM.

Käytännössä tietovuoto kertoo siitä, että yhdysvaltalaiset viranomaiset ovat tarkkailleet suunnitellusti jo pitkään netinkäyttäjien tietoliikennettä. Tarkkailu ei suinkaan ole rajoittunut vain valtion omiin kansalaisiin, vaan valvovan silmän alla ovat olleet myös ulkomaalaiset palveluiden käyttäjät.

Tasapuolisuuden nimissä pitää todeta, että useat nimellä mainituista yrityksistä ovat kiistäneet väitteet. Esimerkiksi Facebook on sanonut, ettei se ole tarjonnut yhdellekään hallituksen virastolle suoraa yhteyttä palvelimiinsa. Google puolestaan on linjannut, ettei yritykseltä ole löytynyt hallituksen edustajille varattua takaovea käyttäjien yksityiseen dataan. Applen edustajat eivät ole koskaan kuulleetkaan PRISM-projektista.

Koska en ole elektronisen tiedustelun asiantuntija, minun lienee parempi olla kommentoimatta asian ”sähköistä” puolta yksityiskohtaisesti. Tyydyn toteamaan, että onhan se varsin mykistävää, jos esitetyt väitteet pitävät paikkansa. F-Securen tutkimusjohtaja Mikko Hyppönen kiteytti varmasti monien tuntemukset sanomalla Helsingin Sanomien haastattelussa tilanteen kuulostavan pahemmalta kuin villeinkään George Orwellin kuvitelma.

Turvallisuuden filosofia

Vaikka jätän tietoturvapuolen kommentoimisen heille, jotka siitä enemmän tietävät, yhteiskuntatieteilijänä minua kiinnostavat ne ajattelumallit, joista Yhdysvaltain hallituksen menettely kumpuaa.

Istuva presidentti Barack Obama on luonnollisesti jo yksin asemansa vuoksi puolustanut NSA:n PRISM-ohjelmaa. Obama on esimerkiksi huomauttanut, että tiedusteluohjelmat ovat kansan demokraattisesti valitseman kongressin valvonnan alaisia. Lisäksi presidentti on alleviivannut, ettei PRISM tarkoita ihmisten puhelinten ja verkkokäyttäytymisen jatkuvaa vakoilua. Uskon, että Obaman väitteet ovat tältä osin tosia.

Kaiken kaikkiaan Obaman puolustuspuheenvuoron ongelma ei piile argumenttien loogisuudessa tai todenperäisyydessä. Sen sijaan todellinen probleema on presidentin yhteiskuntafilosofisissa perusteissa.

Uutistoimisto Bloomberg onnistui poimimaan Obaman ajattelun kaikkein keskeisimmän filosofisen lähtökohdan. Bloombergin Twitter-tili viestitti Obaman sanoneen: ”You can not have 100 percent security and also then have 100 percent privacy”. Vapaasti suomentaen kansalaisella ei voi olla sataprosenttista turvallisuutta ja sataprosenttista yksityisyyttä yhtä aikaa.

Aivan oikein, ihmisten turvallisuuden hinta on siinä, ettei sataprosenttisen turvallisuuden oloissa voida tarjota sataprosenttista yksityisyyttä.

Tästä kaikki lienevät samaa mieltä.

Mutta aivan eri asia on se, onko sataprosenttinen turvallisuus ylipäätään tavoiteltava yhteiskunnallinen ihanne. Yksinkertaistaen: tuleeko valtiovallan pyrkiä turvaamaan kansalaisilleen täydellinen turvallisuus, jonka hintana on yksityisyyden menettäminen? Obaman puhe nimittäin kuulostaa siltä, että kansalaisten vapaudella ei ole kovin suurta merkitystä presidentin turvallisuuspoliittisten päämäärien edessä.

Voitaneen oikeutetusti kysyä, onko ihmisten turvallisuus itsessään niin arvokas päämäärä, että tarkoitus pyhittää keinot? Entä voiko turvallisuudella perustella aivan minkälaisen menettelyn tahansa?

Pohdinta on sikäli aiheellisesti, että valtio-opillisesti tarkasteltuna valtion klassinen funktio on nimenomaan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden takaaminen. Hobbesilaisesta näkökulmasta Suomikin voidaan nähdä olemukseltaan turvallisuusjärjestelynä, jossa kansalaiset vapaaehtoisesti luovuttavat osan vapaudestaan saadakseen jäsenkirjan ”turvallisuusosuuskuntaan” nimeltä Suomen tasavalta. Turvallisuus on siis läsnä siellä, missä politikoidaan.

Turvallisuuden rajat

Mutta missä menevät turvallisuuden rajat? Milloin kansalaisten turvallisuus ei enää ole hyvä peruste valtion laajenevalla otteelle?

Vastaus on yksinkertainen; en tiedä. Absoluuttisia arvoja ja käyriä terveen turvallisuuden ylläpitämisen ja liiallisen urkinnan välille on vaikea määrittää.

Rajan hahmotteleminen saattaa olla helpointa asettamalla nyrkkisääntö, että kaikki ihmisten vapautta rajoittavat valtiovallan toimenpiteet tulee perustella äärimmäisen hyvin, eikä niihin tule alkuunkaan ryhtyä, mikäli kansalaiset näitä toimenpiteitä vastustavat.

Valtion perimmäisen tehtävän lisäksi turvallisuuden osaksi poliittista päätöksentekoa tuo myös – teemaa hieman jatkaen – se väistämätön fakta, että hyvin monessa päivänpoliittisessa ratkaisussa on kiistatta kyse turvallisuudesta.

Tosin pienimuotoiseksi haasteeksi muodostuu se, että turvallisuuskysymyksiä saatetaan ajoittain löytää vähän liiankin useista paikoista, sillä niin sanottu turvallistaminen on tätä nykyä muodikasta politiikassa. Turvallistamisella tarkoitetaan asioiden nostamista politiikan asialistalla nimeämällä ne turvallisuuskysymyksiksi.

Olette saattaneet huomata, että esimerkiksi puolustusministeri Carl Haglundin mukaan eurokriisi on turvallisuuskysymys. Sisäasianministeri Päivi Räsänen taas on arvioinut, että  muun muassa valtion harjoittama alkoholipolitiikka on turvallisuuskysymys ja että kevään kehysriihen ratkaisut lisäsivät sisäistä turvallisuutta.

Kyllä, ministerit Haglund ja Räsänen ovat oikeassa. Se, että uskon tulevaisuuteen menettäneet kreikkalaisnuoret mellakoivat kaduilla ahkeran ja tunnollisen työnteon sijaan, on eittämättä turvallisuuskysymys. Samoin se, onko kuppia ottanut suomalainen puolen vai puolentoista promillen humalassa, kun pahin halonhakkuuvimma kesämökin liiterin takana iskee, on epäilemättä turvallisuuskysymys.

Ongelma on oikeastaan vain siinä, että tällä logiikalla ajateltuna, mikä tahansa asia voidaan nähdä pohjimmiltaan turvallisuuskysymyksenä, koska jok’ikinen ratkaisu, jonka ihminen elämässään tekee sisältää riskin.

Kun tänä aamuna pitkän unisen taistelun jälkeen päätin nousta vuoteestani (!), kävellä kerrostalon portaat alas (!!) ja ajaa autolla (!!!) lähimmälle huoltoasemalle, otin suunnattoman riskin. Ei tarvitse olla vakuutusmatemaatikko ymmärtääkseen, että ratkaisuni oli harvinaisen uhkarohkea ja typerä, jos turvallisuus asetetaan toimintani tärkeimmäksi mittariksi.

Jos aamulla olisin arvottanut henkilökohtaisen turvallisuuteni arkisen elämisen ja valinnanvapauden edelle, todennäköisesti kaikkein paras vaihtoehto olisi ollut jäädä makaamaan lakanoiden väliin ainakin lounaaseen asti.

Jossain välissä on tietysti pakko syödä, koska ruokailun vältteleminen hengenvaarallisen pitkään uhkaa vääjäämättä turvallisuuttani, mutta todelliselle turvallisuuskoetukselle joudun joka kerta, kun juuri ja juuri ruokailemaan uskallettuani erehdyn nielaisemaan kerralla turhan suuren palan annoksestani.

Tunnustan, esimerkkini ovat yliampuvia ja jokseenkin sarkastisia. Silti niiden avulla voi hahmottaa liian pitkälle viedyn turvallistamisen kyseenalaisuuden.

Turvallisuudella voi täysin loogisin perustein ajaa kontrollin ja valvonnan lisäämistä. Kun samaa logiikkaa jatketaan tarpeeksi pitkälle, myös totaalinen kontrolli ja valvonta voidaan perustella hyvin aukottomasti turvallisuudella.

Kun Obama sanoo, että ihminen ei voi valita sekä sataprosenttista turvallisuutta että sataprosenttista yksityisyyttä, hän on täysin oikeassa.

Toinen asia on vain se, onko sataprosenttinen turvallisuus ylipäätään tavoittelun arvoista. Ehkä elämiseen liittyvät riskit tekevät viime kädessä elämästä elämisen arvoista.

Lue myös

Ei vastauksia

    Vastaa