Browsing Category

Blogit

Blogit

Mitä olisi kristillisdemokraattinen maailmanpolitiikka?

Toisin kuin useat 1900-luvulla vaikuttaneet politiikan tutkimuksen koulukunnat ovat opettaneet, on globaali järjestys hyvin pitkälle ihmisen luomusta ja ihminen ohjaa valtioiden toimintaa tietoisesti. Maailmanjärjestys ei perustu vain jonkinlaiseen ”darwinistiseen” tai ennalta määriteltyyn joukkoon luonnonlakeja, joka määrittäisi valtioiden ja kansojen kohtalot maailmanpolitiikan kentällä. Tällainen ajattelu on arvojohtoisen ulkopolitiikan vastakohta.

Kristillisdemokratia on poliittisena perinteenä aidosti kansainvälinen ja sillä on syvät eurooppalaiset juuret. Suomessa se on tuontituote. Vaikka meillä kotimaassa kristillisdemokraattinen aate on pieni toimija, on sillä Euroopan tasolla sen verran suuri merkitys, että on aiheellista kysyä emoaatteemme suhdetta kansainväliseen politiikkaan.

Ymmärrys siitä, minkälainen on globaalin järjestyksen rakenne, vaikuttaa siihen, miten valtioiden välistä politiikkaa johdetaan. Suomalaiseen poliittiseen historiaan perehtyneille on tullut tutuksi muun muassa kylmän sodan aikainen Paasikiven-Kekkosen linja, joka pyrki Suomen selviytymiseen liittoutumattomana ja puolueettomana valtiona. Suomen linja heijasteli pitkään niin sanottua reaalipolitiikkaa.

Kun kysytään, kuinka maailma on ymmärrettävissä suhteessa arvoihin ja oikeudenmukaisuuteen, vastaa kansainvälisen tutkimus yleensä kuvailemalla kahta erilaista koulukuntaa: poliittinen realismi ja poliittinen idealismi.

Realismin mukaan globaali järjestys koostuu itsenäisistä valtioista, jotka määrittävät omat lakinsa ja moraalinsa, mutta valtioiden yläpuolella ei ole minkäänlaista ylikansallista lakia tai normia. Tällä teorialla on laajaa kannatusta myös tutkijoiden piirissä. Oikeudenmukaisuus olisi toivottavaa, mutta valtioiden välisissä suhteissa se on vaikeasti saavutettavaa.

Poliittinen idealismi korostaa arvoja ja oikeudenmukaisuutta universaaleina normeina, jotka sitovat kaikkia valtioita ja yhteisöjä. Arvot ovat kaikkialla yhtä päteviä, eivät vain kulttuurisidonnaisia tai paikallisesti ilmeneviä. Yleismaailmalliset normit heijastelevat niin sanotun klassisen liberalismin periaatteita: länsimaiset yksilönvapaudet, oikeudet ja vapaat markkinat.

Jos kristillisdemokratialle olisi löydettävissä selkeä, yksittäinen kiintopiste kansainvälisessä järjestelmässä, löytyy se epäilemättä suhteesta kansainväliseen oikeuteen. Ihmisoikeussopimukset ja yleismaailmalliset julistukset kartoittavat niitä yleisiä ja universaaleja periaatteita, joiden varaan eurooppalainen arvoperintö rakentuu. Nämä periaatteet muistuttavat pitkälti juutalaiskristillistä arvoperintöä erityisesti siinä, miten ne korostavat yksilön merkitystä ja ihmisarvoa suhteessa poliittisiin järjestelmiin ja valtaan.

Euroopan yhteisön perustavat periaatteet sekä toisen maailmansodan jälkeinen rauhanprojekti ovat kristillisdemokraattisen aatteen synnyinmaata. Saksan CDU perustettiin heti natsivallan kukistumisen jälkeen. KD-aate on vaikuttanut lähtemättömästi esimerkiksi Italian politiikkaan. Kristillisdemokratia on keskustaoikeistolainen aate, joka on suhtautunut kriittisesti valtion liian korostuneeseen rooliin. Ei ole sattumaa, että useimmat tämän päivän kristillisdemokraattiset puolueet ovat voimakkaasti Eurooppa-myönteisiä.

Lähimmäisyhteiskunnan idean ja hallinnollisen lähipäätösperiaatteen myötä kristillisdemokratia voisi olla välimalli ylikansallisten hallitusten vallan ja täysin nationalistiseen sulkeutuneisuuteen perustuvan näkemyksen välillä. Mitä ihmisoikeuksiin ja kansainväliseen lakiin tulee, arvojen pohjana on ollut estää historiallisten vihamielisyyksien uusiutuminen. Hankkeen ytimessä on vapaan länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen puolustus.
Miikka-Markus Leskinen
YTM, media-asiantuntija
tohtorikoulutettava, kansainväliset suhteet

Blogit

Lait on säädetty noudatettaviksi

Tiistaina 31.7. uutisoitiin tapauksesta, jossa vihreän eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen yritti estää ulkomaalaisen henkilön käännytyksen protestoimalla lentokoneessa. Pennanen pyrki estämään koneen nousemisen jäämällä seisomaan. Lopulta poliisi poisti Pennasen koneesta.

Laillisen päätöksen toimeenpanon vastustaminen tällä tavalla ei ole hyväksyttävää. Viranomainen suorittaa palautuksia siinä missä muitakin tehtäviään lainsäädännön puitteissa. Lait on säädetty kaikkien noudatettaviksi. Pennasella ei ollut tietoa käsillä olleen palautuksen taustoista, mutta katsoi olleensa asiassa oikeammassa kuin palautuspäätöksen lain puitteissa tehneet viranomaiset ja näin oikeutettu vaikeuttamaan sekä viranomaisten että lentoyhtiön toimintaa. Kenenkään ei tällä tavalla tulisi asettua lainsäädännön yläpuolelle. Tällainen toiminta halventaa demokratiaa ja oikeusvaltiota.

Osansa kohusta on saanut Finnair, jonka kapteeni kieltäytyi Pennasen vaatimuksesta olla nousematta ilmaan palautettavan henkilön kanssa. Lentoyhtiönkään tehtäviin ei kuulu arvioida yksittäisen palautuksen perusteita tai oikeellisuutta. Hienoa nähdä, että Finnairilla luotetaan viranomaisten toimintaan ja kyetään yhteistyöhön heidän kanssaan. Kapteenin tehtävä on huolehtia siitä, että lento pääsee turvallisesti lähtemään ja perille. Mikäli henkilö kieltäytyy noudattamasta lentokoneen henkilökunnan antamia käskyjä ja estää lennon lähtemisen, on tällaisen henkilön poistaminen koneesta luonnollinen ratkaisu riippumatta siitä, mikä motiivi henkilön häiriköinnin taustalla on.

Demokraattisessa oikeusvaltiossa yksilön epämieluisaksi kokemia asioita ei tule pyrkiä muuttamaan päätösten toimeenpanoa vaikeuttamalla tai häiriköimällä. Allekirjoittaneenkin mielestä Suomen turvapaikkapolitiikkaa tulisi muuttaa ja varmistaa turvapaikanhakijoiden perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen nykyistä paremmin. Viranomaisten toiminnan vaikeuttaminen ei kuitenkaan ole oikea keino tähän. Mikäli haluaa Pennasen tavoin ottaa kantaa Suomen turvapaikkapolitiikkaan, tulee toimet kohdistaa viranomaisten sijaan poliittisiin päättäjiin.

Viranomaisten toiminta perustuu lakiin ja lainsäädäntöä voi kukin pyrkiä muuttamaan osallistumalla demokraattiseen päätöksentekoon. Toisin sanoen, jos meininki ei miellytä, on keinoksi valittava protestien sijaan politiikka.

Aleksi Sarasmaa
KD Nuorten puheenjohtaja

Blogit

Bitcoin: mistä on kyse?

Bitcoin (BTC) on valuutta, jonka takana ei ole keskuspankkia vaan verkosto käyttäjiä, jotka varmistavat rahansiirtojen kirjanpitoa. Bitcoin on hajautettu järjestelmä, jossa tuhannet kirjanpitäjät varmistavat reaaliaikaisesti jokaisen siirron. Tämä ominaisuus ja valuutan riippumattomuus keskuspankeista ovat bitcoinien kiinnostavimmat ominaisuudet, mutta myös sen rajoitteet.

Bitcoin perustuu avoinkoodiin. Nykyään bitcoinien määrä on noin 17 miljoona. Bitcoinien luomisprosessi tapahtuu joka 10 minuutti. Bitcoinien määrä kasvaa laskevalla tahdilla niin, että suunnilleen joka neljäs vuosi bitcoinien luomisnopeus puolittuu. Tällä hetkellä vauhti on 75 BTC/tunti. Vuonna 2020 luomisvauhti puolittuu, eli 37,5 BTC/tunti. Tämä jatkuu kunnes määrä vakiintuu 21 miljoonaan v. 20140. Sen jälkeen uusia bitcoineja ei luoda. Bitcoinien yhteenlaskettu arvo on nykyhinnoilla n. 115 miljardia euroa, noin puolet Suomen bruttokansantuotteesta.

Uusien BTC jakoprosessi liittyy ohjelman validointijärjestelmään. Koska sen takana ei ole keskuspankkia, tarvitaan tapa varmistaa rahansiirtoja ja pitää kirjaa niistä. Tämä tapahtuu hajautetusti niin, että tieto kootaan lohkoihin (eli datapaketteihin). Kun ihmiset siirtävät BTC, tieto menee koko verkostolle (eli tietokoneille, jotka ylläpitävät järjestelmää). Siirrot kootaan datapakettiin (lohkoon) ja tämä lohko yhdistetään edellisiin lohkoihin muodostaen tietohistorian nimeltään lohkoketju. Lohkot yhdistetään SHA-256 -nimisen algoritmin kautta. Ensimmäinen tietokone, joka ratkaisee algoritmin seuraavan luvun saa ne uudet 12.5 BTC, nykyarvoltaan noin 80 tuhatta euroa. Yritys ratkaista algoritmia kutsutaan bitcoin-maailmassa louhinnaksi. Se tarkoittaa käyttää tietokoneen tehoa lohkoketjun ylläpitämiseen, josta palkintona saa joka 10 uusia bitcoineja. Tämä tekee siitä maailman turvallisimpia järjestelmiä, sillä varmistusprosessissa on mukana satojatuhansia täysteholla toimivia tietokoneita.

Bitcoinien toimintajärjestelmä tuo esiin sen vahvuudet. Mikä ovat sitten bitcoinin heikkoudet?

Bitcoinin haaste on, että se suunniteltiin rahaksi, mutta käytännössä se ei ole sitä. Talousteoria opettaa, että rahalla on kolme päätarkoitusta: arvon säilyttäminen, vaihdannan helpottaminen ja arvon mitta. BTC ei omaa yhtään niistä. BTC:n riippumattomuus keskuspankeista jättää sen arvon kysynnän heitteille. Tämä aiheuttaa jyrkkiä arvomuutoksia. BTC on huono arvon mittari ja säilyttäjä. Lisäksi BTC on loppupelissä pikemminkin ITC-harrastajien ja riskiä rakastavien sijoittajien oikku kuin yleisesti haluttu tavara, mikä tekee siitä sopimattomaksi vaihdannan kannalta. BTC mahdollistaa maailman laajuisia rahansiirtoja vaivattomasti ja turvallisella tavalla. Kuitenkin suurten arvonmuutosten vuoksi käytetty rahamäärä tietyn tavaran ostamiseen voi osoittautua turhan isoksi myöhemmin. Esim. vuonna 2010 Laszlo Hanyecz osti kaksi pizzaa 10 tuhannella BTC:lla. Niiden arvo tänä päivänä on n. 65 miljoonaa euroa!

Onko sitten bitcoin turhake? Ei suinkaan. Bitcoin on ennen kaikkea sen taustalla oleva teknologia. Lohkoketju on nerokas tapa säilyttää ja levittää dataa turvallisella ja hajautetulla tavalla. Se on huipputeknologia, jonka merkitys lähivuosina lienee kieltämätön. Sillä on edellytykset olla kansantaloutta muuttava läpimurto. Se on verrattavissa sähkön tai internetin mullistuksiin. Tämän johdosta viisainta on antaa Bitcoinin kehittyä silmällä pitäen, että sen tuomat edut saapuvat mahdollisimman monille ja sen aiheuttamat vahingot jäävät mahdollisimman pieniksi. Siinä päättäjillä on tärkeä rooli ohjata, että lohkoketju- ja kryptovaluuttateknologiat täyttävät teknologian todellisen merkityksen: parantaa ihmisten elämän laatua kestävällä tavalla.  

Jyri Soria

Taloustieteiden maisteri ja KD Nuorten hallituksen jäsen

jyri.soria@kdnuoret.fi

Blogit

Oma koti kullan kallis

Suomi ratifioi kesäkuussa 2016 vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen, joka korostaa vammaisten ihmisten yhdenvertaisuutta ja osallisuutta kaikessa päätöksenteossa. Sopimuksen mukaan vammaisilla henkilöillä on yhdenvertaisesti oikeus muiden kanssa valita asuinpaikkansa sekä sen, missä ja kenen kanssa he asuvat, eivätkä he ole velvoitettuja käyttämään tiettyä asuinjärjestelyä.

Suomessa uusi hankintalaki mahdollistaa kunnille luvan kilpailuttaa vammaispalveluita avoimesti, siinä missä muitakin sosiaali- ja terveyspalveluita. Vammaisten henkilöiden välttämättömän avun ja tuen kilpailuttaminen on vastoin YK:n yleissopimusta vammaisten henkilöiden oikeuksista. Toiminta vie myönteisessä kehityksessä askeleen taaksepäin. Kilpailuttamismenettelyn seurauksena välttämätöntä apua ja tukea tarvitsevilla vammaisilla henkilöillä ei ole itseä koskevien asioiden järjestämisessä osallisuutta eikä oikeussuojakeinoja.

Pahimmillaan tilanne tarkoittaa sitä, että vammaiset henkilöt muuttaisivat aina kilpailutuksen yhteydessä, eikä heillä itsellään olisi tähän valinnanvapautta.

Päättäjät ovat asiassa vedonneet EU:n hankintadirektiiviin, joka kuitenkin sallisi vammaispalveluiden erillistämisen. Kuntien ei tulisi kilpailuttaa palveluita, vain siksi, että siihen on mahdollisuus. Toiminta rikkoo räikeästi sopimusta, johon Suomi on ylpeästi sitoutunut. Monissa muissa EU-maissa ei noudateta Suomen kilpailuttamiskäytäntöä vammaisten ihmisten tarvitsemien elämänmittaisten, välttämättömien palveluiden järjestämisessä. Kilpailuttaminen on suomalainen valinta

Vammaisia henkilöitä ei tulisi tarkastella hyväntekeväisyyden, lääkehoidon tai sosiaaliturvan kohteina. Heidät tulisi ottaa aktiivisena osallistujana mukaan vammaisia koskettaviin päätöksentekoon. Sekä vammaispalvelut tulisi jättää selkeästi kilpailutuksen ulkopuolelle. Jokaisella tulee olla oikeus olla oman elämän asiantuntija.

Kansalaisaloite Ei Myytävänä esittää, että julkisia hankintoja koskevaan lakiin lisätään soveltamisalueeseen seuraava rajaus: ” lakia ei sovelleta sellaisten vammaispalveluiden hankintaan, joissa on kyse vammaisten henkilöiden välttämättömän huolenpidon ja tuen tarpeista ja tarpeisiin liittyvistä palveluista asumisessa ja jokapäiväisessä elämässä. ”

Kansalaisaloitteemme koskee kaikkia kilpailutuksen piiriin kuuluvia palveluita;

Asumispalveluita, tulkkauspalveluita, henkilökohtaisen avun palveluita jne.  Aloite on kerännyt 72 059 vahvistettua kannatusilmoitusta ja Aloite on lähetetty eduskuntaan 7.3.2018.

 

Sairaanhoitaja-diakonissaopiskelija

janette.sandberg@kdnuoret.fi

 

Blogit

Parempaa sukupolvipolitiikkaa

Nuorisopolitiikan kentällä ovat viime aikoina puhuttaneet sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset. Sukupolvi- tai tulevaisuuspolitiikaksi kutsuttu kokonaisuus halutaan nostaa yhä keskeisemmäksi osaksi myös päivänpoliittista keskustelua. Ylisukupolvisten aiheiden kirjo on moninainen aina ekologisesta kestävyydestä nuorten vaikuttamismahdollisuuksien turvaamiseen. Ydinkysymyksen voi kuitenkin tiivistää helposti; miten turvaamme niin nykyisten kuin tulevienkin sukupolvien yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elintasoon ja onnellisuuteen?

Nuorten osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien parantaminen on kestävällä tavalla tulevaisuuteen tähtäävän politiikan keskiössä. On tärkeää, että nuorille taataan tosiasialliset mahdollisuudet vaikuttaa niihin päätöksiin, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä nyt ja tulevaisuudessa. Maaliskuussa julkaistun vuosittaisen Nuorisobarometrin mukaan nuoret kokevat yhteiskunnallisen vaikuttamisen taidot myös elämässä pärjäämisen kannalta entistä tärkeämmiksi. Yhteiskunnallisen osallisuuden ja toimijuuden kautta vahvistetaan nuorten kiinnittymistä esimerkiksi työelämään.

Konkreettiseksi keinoksi nuorten vaikutusmahdollisuuksien parantamiseen KD Nuoret nosti viime vuonna äänestys- ja vaalikelpoisuusiän laskemisen 16 ikävuoteen kunnallisvaaleissa. Myös maakuntauudistus on erinomainen paikka lisätä nuorten osallistumista yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Tuleviin maakuntiin velvoitetaan perustamaan maakunnalliset nuorisovaltuustot. Tärkeää on kuitenkin myös varmistaa, että näiden valtuustojen ja muiden kanavien kautta nuorille luodaan tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon, eikä heitä jätetä maakunnallisella tasolla vain kuunteluoppilaiksi.

Ilmastonmuutosta torjumalla ja ympäristöstä huolehtimalla voimme varmistaa hyvät elinolosuhteet myös tuleville sukupolville. Ekologisesti kestävän tulevaisuuspolitiikan keinoja ovat esimerkiksi ympäristöystävällisten hankkeiden tukeminen, kiertotalouden edistäminen ja ympäristölle haitallisen toiminnan rajoittaminen tarvittaessa ankarallakin sääntelyllä. Suomen on syytä kaikin keinoin edistää kotimaassa uusien ympäristöystävällisten innovaatioiden syntyä. Tätä kautta voimme edesauttaa myös maamme kilpailukyvyn säilymistä tulevaisuuden globalisoituvassa maailmassa.

Keinoja kestävään tulevaisuuspolitiikkaan ovat luonnollisesti myös oikeudenmukainen eläkejärjestelmä, työllisyyden edistäminen ja riittävän vakaan taloudellisen kasvun turvaaminen. Näistä juuri eläkkeisiin on viime vuosien aikana tiivistynyt olennaisilta osin keskustelu sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta. Eläkejärjestelmämme on sukupolvien välinen sopimus, jossa edellisten sukupolvien eläkkeet maksaa työssäkäyvä osuus väestöstä. Nyt työelämään siirtyvä sukupolvi kustantaa edeltäjiensä korkeaa eläketasoa. Se joutunee kuitenkin itse tyytymään huomattavasti leikattuihin eläkkeisiin, jollei järjestelmän kestävyydestä huolehdita riittävästi. Heikkenevä huoltosuhde edellyttää toimenpiteitä, joilla varmistetaan työssäkäyvän väestön riittävä osuus tulevaisuudessa. Meidän tulee edistää sekä kestävää maahanmuuttoa että syntyvyyden parantamista. Tärkeää on myös etsiä keinoja ehkäistä erityisesti korkeakoulutettujen lisääntyvää aivovuotoa ulkomaille.

Toivottavasti sukupolvi- ja tulevaisuuspolitiikka nousee keskiöön seuraavalla hallituskaudella. Hyvinvointia jaettaessa on syytä huolehtia siitä, että kaikki sukupolvet pääsevät nauttimaan siitä. Vahvistamalla nuorten mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen edesautamme kestävien ja tulevaisuuteen rohkeasti katsovien päätösten syntymistä. Paremman tulevaisuuspolitiikan aika on nyt.

Aleksi Sarasmaa
KD Nuorten puheenjohtaja

Blogit

Unohdettu omaishoito

Suomessa on 350 000 henkilöä, jotka ovat läheisensä pääasiallisia hoivaajia, mutta omaishoidon tukea sai vuonna 2015 vain 44 000 henkilöä. Tuen puuttumisen lisäksi omaishoidon ongelmia ovat sijaishoidon järjestäminen omaishoitajan vapaan ajaksi ja omaishoidon ja työn yhdistäminen. Näihin tulisi panostaa aiempaa enemmän.

Lastenhoivaa puidaan usein poliittisessa keskustelussa, mutta julkisuudessa kuulee KD:n kannanottojen lisäksi harvoja puheenvuoroa erityisesti aikuisväestöä koskevasta omaishoidosta. Lapsilla on subjektiivinen oikeus päivähoitoon, mutta erityisesti ikääntyneiden on vaikea saada heille kuuluvia palveluita. Kaikki omaishoidon tukea hakevat eivät välttämättä saa sitä, mutta tukihakemuksen hylkääminen ei estä läheistä hoivaamasta, sillä omaisesta huolehtiminen on ihmiselle hyvin luonnollista. Hoiva vie aikaa, rahaa ja energiaa, vaikka hoivaaminen koettaisiinkin rakkauden osoituksena.

Kustannustehokkaan omaishoidon ongelmat voidaan kuitenkin ratkaista ja näin parantaa omaishoitotilanteita. Omaishoito on hoivatyötä siinä missä palvelukodissa tehty työkin, ja jos se halutaan pitää palveluvalikoimassa, on omaishoitajien jaksamisesta huolehdittava. Omaishoitajat tulee myös tunnistaa aiempaa paremmin, jotta hoivaajat saisivat tukensa tai jotta hoiva järjestettäisiin muilla tavoilla. Omaishoito ei sovi kaikille. Omaishoitajien on myös voitava käydä töissä ilman tukien menettämisen pelkoa.  Lisäksi on otettava huomioon myös omaishoidettava. Kotiin tuotavat palvelut on otettava yhä paremmin huomioon sijaishoitoa kehitettäessä, sillä moni hoivan saaja ei halua lähteä kotoaan omaishoitajan vapaan ajaksi. Ongelman ydin piilee kuitenkin siinä, ettei aikuisväestön, etenkään ikääntyneiden, hoivatarvetta huomioida tarpeeksi päätöksenteossa, ja usein suurten hoivayrityksen etu tai kunnan säästötoimet ajavat ihmisarvon edelle.

Omaishoitajien aseman parantaminen kumpuaa KD:lle tärkeästä ihmisarvon puolustamisesta, ja esimerkiksi vaihtoehtobudjetissamme on tuotu esiin keinoja, joilla omaishoitoa voitaisi kehittää. Ikääntyneiden elintasoa voitaisi nostaa muun muassa takuueläkkeen indeksileikkaukset perumalla. Kannustava perusturva parantaisi omaishoitajien toimeentuloa, sillä töiden vastaanottaminen olisi helpompaa.

 

Essi Vallbacka
essi.vallbacka@gmail.com.
sosiaalipolitiikan opiskelija Tampereen yliopistossa,
KD Nuorten hallituksen jäsen

Blogit Muu

Kalifornialainen verkosto on markkinaehtoista yritystukea

Suomessa moni lupaava startup kuolee riskirahan puutteeseen. Hengissä selvinnyt startup ei ehkä maksa Suomeen niin paljon veroja kuin se teoriassa voisi maksaa, mutta elävä startup on verokarhulle kuollutta startupia arvokkaampi.

Startup aloittaa yleensä kehittämällä tuotteen prototyyppiä oman työn ohessa. Tämän jälkeen etsitään enkelisijoittajilta riskirahaa tuotekehitykseen noin 20 000 euroa, mikä on edellytys Tekes Tempolle eli 50 000 euron tuelle.

On luonnollista, että startup ei myy aluksi osakkeitaan enempää kuin on pakko, joten startupilla on ensimmäisen kerran rahoitusta saatuaan hyvin harvoin tilillään yli 100 000 euroa. Jos sillä summalla ei saada aikaiseksi merkittävää kassavirtaa, sijoituksia jatkokehitykseen ei useinkaan saada.

Me kaikki ymmärrämme, että erilaiset bisnekset vaativat erikokoisia riskisijoituksia syntyäkseen. Konsultointiin, nakkikioskiin, sähköautoon ja avaruusturismiin saa pumpata hieman erilaisia summia rahaa saadakseen mainittavia tuloksia. Suomessa kuitenkin tavataan ensisijaisesti bisneksiä, jotka saa pystyyn alle 100 000 eurolla. Siksi Suomessa tyydytään usein torjuntavoittoihin eli soveltamaan vanhoja liiketoimintamalleja uusiin markkinoihin sen sijaan, että häiriköitäisiin markkinoita oikeasti.

Miksi ihmeessä me sitten olemme jämähtäneet tähän tilanteeseen? Ei, en aio syyttää tästä yritystukia tai Tekesiä. Tekes on markkinaehtoistanut 50 000 euron tukensa siten, että tuen saajan tulee ensin osoittaa saaneensa yksityistä riskirahaa yritykseensä. Kyseessä on malliesimerkki toimivasta rahoitusinstrumentista. Ilman Tekesin 50 000 euron tukea Suomi olisi 20 000 eurolla kehitettyjen, sisämarkkinoiden turvin pyörivien skaalautumattomien konsulttibisnesten luvattu maa.

Syy tilanteeseen on se, että Suomessa ei ole riittävästi rikkaita. Suomessa enkelisijoittajat ovat usein sen verran pienituloisia, että he eivät uskalla sijoittaa, kun heitä tarvittaisiin. Ja siinä vaiheessa kun he uskaltaisivat sijoittaa, yritystoiminta on jo vakaalla pohjalla eikä heitä enää tarvita. Tilanne on dilemma, eikä enkeli ole dilemmaan syyllinen. Enkelisijoittajat ovat veronsa maksaneet ja saavat itse päättää, miten isoon vaaraan haluavat jäljelle jääneet rahansa asettaa.

Miksi ihmeessä enkelit tuhlaavat rahojaan startupeihin, joista suurin osa epäonnistuu? Koska yksi onnistuminen tuottaa paljon enemmän rahaa kuin mitä useaan epäonnistumiseen palaa. Enkelit sijoittaisivat startupeihin huomattavasti rohkeammin, jos voitettavaa olisi enemmän.

Enkelit tienaisivat sijoituksillaan huomattavasti paremmin, jos startupit aloittaisivat myymällä osakkeitaan suomalaisille enkeleille, minkä jälkeen osakkeita kaupattaisiinkin ensisijaisesti Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltalainen sijoittaja maksaa tyypillisesti osakkeista kaksinkertaisen summan suomalaiseen sijoittajaan verrattuna. Suomalainen enkeli voisi siis helposti nelinkertaistaa omistuksensa arvon vuodessa kaksinkertaistamisen sijaan.

Keskiverto losangelesilainen tienaa noin 5 000 ja paloaltolainen lähes 10 000 dollaria kuussa. Jokainen vastaantulija ei ole vain maksukykyinen asiakas, vaan potentiaalinen enkelisijoittaja. Älkäämme myöskään unohtako alueella asuvia suomalaisia, jotka nostavat paikallista palkkaa.

Team Finlandin rooli on sijoittajien etsinnässä tärkeä, sillä verkostoituminen vie vuosia ja startupilla ei ole vuosia aikaa löytää rahoitusta. Ammattisijoittajia ei pääse edes tapaamaan ilman riittävän painavaa suositusta yhteiseltä tutulta. Team Finland voisi rakentaa verkostoja ja avata suomalaisille startupeille ovia. Tätä tehdään jo, mutta liian pienessä mittakaavassa.

Kustannustehokkainta olisi siirtää Team Finland -organisaatioiden virkkailijoita tekemään nykyiset työnsä Kaliforniaan. Jos olisin virassa, en vastustaisi.

 

Tom Himanen

tom.himanen@elonhakkuu.fi

Twitter: @TomHimanen

Kirjoittaja on neljän riskirahaa saaneen startupin perustaja sekä Next Level Appin toimitusjohtaja.

Blogit Muu

Siniristilippu, rauha ja rehellisyys

Satavuotias Suomi elää rajojen siirtämisen aikaa. Toisen maailmansodan aikana Venäjä koetti siirtää Suomen rajoja. Tätä Suomi vastusti ankarasti ja sisulla. Nyt vuonna 2017 Suomi siirtää itse omia rajojaan. Luovumme vapaaehtoisesti niistä asioista, joita sodissa taistelleet esi-isämme puolustivat. Koulujen kristillinen kasvatus ruokarukouksineen on lähes poistettu. Kirkkojen ristejä on poistettu. Avioliittolaki on murrettu. Auktoriteettien kunnioitus on vähentynyt.

Sananlaskujen kirja sanoo: ”Älä siirrä ikivanhaa rajaa, jonka esi-isäsi ovat asettaneet.” (SNL 22:28). Rajat on tehty suojaamaan jotain hyvää, jotain arvokasta. Tehdessämme uudistuksia meidän tulisi arvioida olemmeko siirtämässä esi-isiemme asettamia rajoja. Vanha, turhalta näyttävä raja voi olla yllättävän merkittävä hyvinvointimme kannalta. Suomi purkaa vanhoja rajoja ja pyrkii näin parempaan hyvinvointiin, mutta siitä huolimatta, ja minä väitän, että sen takia, Suomen hyvinvointi on huonontunut.

Mitä Suomella on vielä jäljellä? Rehellisyys. Helsingillä on ykkössija kansalaisten rehellisyyttä mittaavassa kansainvälisessä Lost Wallet -testissä (https://www.rd.com/culture/most-honest-cities-lost-wallet-test/). Poliisi, johon voi luottaa. Puhdas luonto. Rauha ja turvallisuus, joita tosin Turun terroristi koetti jo horjuttaa. Siniristilippu. Kirjoittaessani tätä tekstiä, taloyhtiömme lipputanko kilkattaa syysmyrskyssä. Tiedän, että tulevana Suomen sadantena itsenäisyyspäivänä siihen vielä nostetaan siniristilippu. Talvi- ja jatkosodassa taistelleilta suomalaisilta löytyi sisua edellä mainittujen asioiden puolustamiseen. Löytyykö sitä vielä meiltä?

Siinä missä Suomen rajoja puolustettiin sota-aikana tykkien tulella, niiden puolustaminen tapahtuu nyt sanalla. Kuten sodassa, niin myös nyt on tärkeää arvioida mitä kohtaa puolustetaan, milloin ja mihin suuntaan. Asioiden kurjuudesta valittaminen omassa sisäpiirissä ei ole puolustamista. Se on vähän sama kuin istuisi väestönsuojassa masentamassa toisia. Jos haluamme puolustaa meille tärkeitä asioita, meidän on astuttava ulos puhumaan. Eturintaman puhujien lisäksi tarvetta on nykyajan lotille, jotka aikoinaan rohkaisivat loukkaantuneita mutta myös mediakentän kirjureille ja rukoilijoille.

 

Aino Samela

Helsingin KD Nuorten pj

aino.samela@gmail.com

Blogit Muu

Mietteitä Katalonian kansanäänestyksestä

Katalonian kansanäänestys itsenäisyydestä sisälsi monia elementtejä, jotka kuvaavat hyvin tämän päivän politiikan trendejä. Aikakautta määrittää toisaalta paluu joihinkin hyvin perinteisiin poliittisiin malleihin, toisaalta esimerkiksi informaatiovaikuttaminen nousee pinnalle uudessa valossa.

Lokakuun ensimmäisen päivän kansanäänestys ei suinkaan ollut Katalonian ensimmäinen. Pelkästään vuosina 2009-2011 Kataloniassa äänestettiin itsenäisyydestä epävirallisesti useita kertoja. Syksyllä 2012 järjestettiin suuri itsenäisyysmielenosoitus, johon tavalla tai toisella osallistui satoja tuhansia ihmisiä. Merkittävä ei-sitova kansanäänestys Katalonian itsenäistymisestä pidettiin myös loppuvuodesta 2014, minkä seurauksena Katalonian hallituksen entinen presidentti oli syytteessä kansalaistottelemattomuudesta ja oikeuden vääristämisestä.

Myöhemmin paljastui, että ainakin Suomen mediassa esiintyneet kuvat Espanjan poliisin väkivallasta äänestämään pyrkineitä katalonialaisia kohtaan olivat joko kopioituja vuosien takaisista tapahtumista, jotka eivät edes liittyneet aiheeseen, tai ne olivat kuvankäsittelyohjelmalla peukaloituja. Kamppailua itsenäisyyden puolesta haluttiin kuvittaa symboleilla, jotka vahvistavat mielikuvaa itsenäisyyttä tavoittelevan kansanosan kokemasta sorrosta. Väärennetyistä kuvista huolimatta äänestyspaikoilta kuitenkin lähetettiin myös aitoa videomateriaalia Espanjan poliisin poikkeuksellisen kovista otteista.

Muualla lännessä kuvat väkivallasta ehtivät herättää¤ suuria tunteita Espanjan hallitusta vastaan ja saivat monet ottamaan voimakkaasti kantaa katalaanien oikeuksien puolesta. Kysymyksiä heräsi jopa eurooppalaisen demokratian tilasta. Moni on sittemmin oikaissut ja lieventänyt sanomisiaan, mutta alkuperäinen mielikuva jäi elämään.

Itsenäisyys on historiallinen hetki mille tahansa kansakunnalle ja oma valtio on arvokkainta, mitä kansa voi itselleen voittaa. Itsenäistyminen on merkittävä asia myös koko maailmanpolitiikalle ja minkä tahansa kansanryhmän pyrkimykset oman valtion perustamiseksi saavat aina historiallisen suurta kansainvälistä huomiota.

Tapa, jolla katalaanit itsenäisyyttä tavoittelevat, ei ole ongelmaton. Ylipäätään kansanäänestyksessä, jolla ei ole riittävää laillista oikeutusta, vain kyllä-puoli saapuu äänestämään. Katalonian aiemmissa kansanäänestyksissä  äänestysprosentti on ollut poikkeuksetta hyvin matala, mutta tulos on ollut 90-prosenttisesti itsenäistymisen kannalla. Katalonian itsenäistyminen olisi Espanjalle merkittävä isku: se menettäisi Barcelonan, tärkeitä tieyhteyksiä Eurooppaan ja osan kansantalouttaan.

Vaikka viime vuosina Katalonian parlamentin enemmistö on koostunut kansanäänestyksiin positiivisesti suhtautuvista puolueista, mahdollisesti kolmasosa ja joidenkin arvioiden mukaan jopa puolet alueen asukkaista on Espanjan hallinnon kannalla. Itsenäisyyttä vaativa alue ei ole kielellisesti, kulttuurisesti tai poliittisesti yhtenäinen. Kun kansanäänestyksestä oli kulunut viikko, Barcelonassa nähtiin itsenäisyyspyrkimyksiä vastustavien suurmielenosoitus. Kadut täyttyivät Espanjan lipuista ja iloisista hallinnollista yhtenäisyyttä juhlistavista symboleista.

Meille opetettiin 1990- ja 2000-luvuilla, että tulevista vuosikymmenistä tulisi kasvavan globalisaation ja maailmankansalaisuuden aikakausi, ja että ajatukset kansallisvaltioista ja uusista vedetyistä rajoista olisivat pian menneisyyttä. Toisin kuitenkin kävi. Brexit käänsi kelkan ja 2020-luvusta on mahdollisesti tulossa jopa kansallisvaltioiden erilliskehityksen aikakausi. Kaikista eniten käänne näkyy eurooppalaisessa asenneilmapiirissä kansojen itsemääräämisoikeutta kohtaan. Ihmiset niin oikealla kuin vasemmalla ovat olleet valmiita asettumaan katalonialaisten itsenäistymispyrkimysten taakse. Tämä saattaa kertoa meissä asuvasta tukahdutetusta yhteisöllisestä unelmasta. Näemme katalonialaisten itsenäisyyspyrkimyksissä oman kansallisen kamppailumme historiallisen heijastuksen.

Miikka-Markus Leskinen
Yhteiskuntatieteiden maisteri & Parkanon varavaltuutettu
miikka@leskinen.net
Blogit Muu

Kuka on tervetullut?

Jokaisella lähimmäisellä on mahdollisuus olla kunnon kaveri hänelle, jolle tämä maa ja sen tavat ovat vieraita. Onko tervetulleita ensi vuonna 750, 1050 vai aivan joku muu luku? Tarkoitan nyt kiintiöpakolaisia, kodeistaan paenneita ja leireiltä valittuja ihmisiä. Ovatko he Suomeen tullessaan ulkomaalaisia, neekereitä, matuja, ”niitä” vai ihan tavallisia naapureita, joita tervehditään rappukäytävässä ja joiden lasten kanssa istutaan sovussa hiekkalaatikolla?

Risikko esitti huhtikuussa, että Suomen kiintiöpakolaisten määrä nostettaisiin ensi vuonna 1050:een. Perussuomalaiset tyrmäsivät ehdotuksen heti, kun taas Amnesty Internationalin Suomen osasto laati vetoomuksen pakolaiskiintiön nostamiseksi. Vetoomuksen on allekirjoittanut n. 10 000 henkilöä ja useat merkittävät järjestöt ovat pakolaiskiintiön nostamisen kannalla. Hallituksen puoliväliriihessä pakolaiskiintiön korottamisesta ei päätetty.

YK:n pakolaissopimuksen allekirjoittaneella Suomella on velvollisuus auttaa hädänalaisia ihmisiä. Tämä asia tuntuu tämänhetkisessä keskusteluilmapiirissä unohtuvan herkästi. Asiatonta huutelua suvakeista ja natseista löytyy kyllä. Tasavertaisuuden vuoksi mainitsen tässä molemmat osapuolet, sillä huutelua ja some-kirjoittelua tuntuu olevan kaikilla puolilla. Lisäksi hekin huutavat, jotka eivät ole oikeastaan edes mitään mieltä asiasta.

Omasta mielestäni asiallinen käytäntö olisi se, että kiintiöpakolaisten määrää nostettaisiin reippaasti ja maahantuloa sekä rajavalvontaa turvapaikan osalta tiukennettaisiin. Osaltaan tällaista käytäntöä hankaloittaisivat EU-säädökset, joiden mukaan Suomenkin on turvapaikka-asioissa toimittava.

Kun kyseessä on kiintiöpakolaiset, heidän asiansa pyritään järjestämään niin, että he pääsevät nopeasti yhteiskuntamme toimintoihin mukaan (lapset kouluihin ja päivähoitoon, aikuiset kielikurssille). Heidän taustansa on tutkittu, ja heidät on valittu pakolaisleireiltä. Turvapaikanhakijoista emme voi tietää, keitä he ovat, ja pitkien prosessien aikana he eivät pääse yhtälailla kiinnittymään yhteiskuntaan kuin kiintiöpakolaiset. Suurimmassa roolissa kotiutumisen edistämisessä ovat ihan tavalliset suomalaiset, riippumatta siitä, onko henkilö millä statuksella Suomeen tullut.

Miten pakolaisuutta sitten voisi estää? Yksi ennaltaehkäisevä keino on auttaa hauraiden maiden kansalaisyhteiskunnan vahvistamista kehitysyhteistyön turvin. Kehitysyhteistyön tulee olla pitkäjänteistä sitoutumista, ei projektista projektiin pomppimista eri maissa. Kehitysyhteistyön määrärahojen käyttöä tulee valvoa, jotta apu menee sitä tarvitseville eikä johtajien taskuihin.

Alueilla, joissa konfliktit ovat ohi, voivat eri etnisten ryhmien ja konflikteissa toisiaan vastaan olleiden ihmisten välit olla pitkään tulehtuneita. Tällaisissa tilanteissa tarvitaan toivoa ja sovittelijoita sekä yhteistyötä. Ihmisiä, jotka ovat pitkään olleet stressaavissa olosuhteissa ja traumatisoituneet, pitää auttaa luottamaan itseensä ja omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa.

Vuoden 2015 turvapaikanhakijasuman jälkeen osassa suomalaisista on noussut esiin raivoa kaikkia ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä kohtaan. Tällainen käytös ei missään nimessä ole sivistysvaltiossa hyväksyttävää. Kenenkään ei pidä ihmisen ulkomuodon perusteella olettaa mitään ihmisen sydämen laadusta ja ajatuksista. Osa ”ulkomaalaisen näköisistä” on asunut koko elämänsä Suomessa. He eivät välttämättä ole käyneetkään maassa, josta heidän vanhempansa ovat kotoisin. Ensimmäiset pakolaiset ovat tulleet Suomeen Chilestä 1970 -luvulla, joten eiköhän meidän olisi jo aika tottua näihin ”ulkomaalaisiin”.

 

Katariina Murtolahti
Sosionomi, KD Nuorten hallituksen varajäsen
katariina.murtolahti@kdnuoret.fi