Browsing Tag

kodinhoito

Blogit

Riittääkö aikasi välittämiseen?

Teimme tänään äitini kanssa kävelyretken ja kävimme kahdestaan Ruissalossa ihastelemassa kevään ensimmäisiä leskenlehtiä. Miten hauraalta hän näyttikään, voimat olivat aika loppu. Autoin häntä, se oli luontevaa. Mutta silti tuntui hullulta, että tavallaan roolit menivät sekaisin.

Elämme hetkessä missä meitä ohjaavat aika, talous ja tavoitteet. Olemme kulkeneet pitkän matkan entisistä ajoista, jolloin vanhempia ja vanhemmuutta kunnioitettiin ja arvostettiin.

Helsinki Mission mukaan yksinäisyys koskettaa noin 300 000 yli 65-vuotiasta suomalaista. Ja määrä kasvaa, kun suuret ikäluokat ikääntyvät. Kyse ei ole vain yksinäisen ihmisen kärsimyksestä, vaan merkittävästä taloudellisesta kysymyksestä. Yksinäisyys altistaa usein muun muassa sairauksille. Ja se taas vaatii yhteiskunnalta paljon sosiaali- ja terveyspalveluita.

Kuinka moni meistä voi kertoa pitävänsä lähimmäisistään oikeasti huolta? Kuinka monet meistä käyvät tapaamassa vanhempiaan tai isovanhempiaan ja erityisesti silloin, kun emme odota heiltä mitään takaisin?

Nopeasti muuttuvassa ja alati kehittyvässä yhteiskunnassa paineemme kasvavat ja meistä tulee suorittajia.

Meidän on oltava yhtä aikaa paikassa a ja b sekä suoritettava tämä ja tuo deadline. Aikamme eikä energiamme riitä enää oman elämämme ulkopuolelle – läheisillemme.  Emme voi pysäyttää kehitystä, mutta voimme vaikuttaa omiin asenteisiimme ja valintoihimme. Olenko ajatuksissani minä sekä minun hyvinvointini vai me ja meidän hyvinvointimme? Antamalla voimme myös itse saada paljon.

Jotta emme menettäisi arvopohjaamme ja toisista välittämistä, meidän pitää huolehtia siitä, että ajatuksemme siirtyvät eteenpäin lapsillemme ja taas heidän lapsilleen. Jokainen ikäkausi ottaa edellisen sukupolven arvoista jotain ja muokkaa ne omikseen. Mutta jos kadotamme perusarvot, unohdamme samalla kulttuurimme, perimämme ja historiamme.

Läheiset ovat meille kaikille voimavara, jota ei sovi jättää käyttämättä. Kun emme vain kadottaisi sitä rikkautta meistä, jota olemme ennen osanneet vaalia.

Yhteiskunnan tehtävä on pitää huolta heikoimmista. Yksinäinen ihminen voi usein tuntea olevansa heikko ilman turvaverkkoa. Siksi meidän tulee turvata hyvät ja toimivat palvelut, mutta se ei poista sitä tärkeintä: läheisen ihmisen tuomaa turvaa ja onnea. Maailma on paljon parempi paikka, jos meistä kaikki toimivat edes vähän enemmän toistensa hyväksi, ihan joka päivä. Soita siis äidillesi tai isoisälle, tädille tai serkulle. Naapurille. Se varmasti tuo hyvän mielen teille molemmille.

Blogit Muu

Kuinka tukea nykylasta, kun resurssit eivät riitä?

Näen ympärilläni liian paljon lapsia ja nuoria, jotka ovat täysin hakoteillä. Kakola- sarjan meneillään olevat uusinnat eivät helpota oloa. Miksi meidän lapset ja nuoret voivat niin pahoin? Juuri koulumaailmaan takaisin astuneena – pulpetin toiselle puolelle – karu todellisuus monen perheen ja lapsen kohdalla paljastuu. Mistä nämä lapset saavat voimaa joka päivä tulla ylipäätään kouluun? Huomaan ahdistuvani, kun yritän ajatuksissani edes hieman asettua turvattomuutta kokevan lapsen tilalle.

Onko vanhemmuus hukassa? Eikö pahoinvointi lisääntynytkin 1990-luvun laman tuotteena? Entä olisiko asiat paremmin, jos vain olisi rahaa satsata lapsiin ja nuoriin? Uusi lama on vienyt mahdollisuudet. Tekisi mieli vain tyytyä edellä mainittuihin syihin ja todeta, että emme vain pysty pysäyttämään kehitystä. Olisiko kuitenkin jotain, mitä voisimme tehdä? Kun ei ole rahaa, on syytä miettiä, miten voimme näillä resursseilla ja henkilöillä tehdä asioita paremmin.

Jospa uskaltaisimme katsoa vanhemmuus- ja lamapuheiden taakse. Dosentti Matti Rimpelä Tampereen yliopistosta esitti eräässä seminaarissa elokuussa 2013, miten kehitys pahoinvointiin on alkanut jo paljon 90-luvun lamaa aiemmin (1). Maailma on muuttunut vähitellen siten, että se on nykylapsille ja –nuorille huomattavasti haastavampi ja vaikeampi kohdata kuin vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten. Lapsi kohtaa väkisinkin liian aikaisin sellaisia asioita, joita hän ei pysty vielä ymmärtämään ja prosessoimaan. Näissä lapsen kriiseissä vanhemmat, kasvattajat ja instituutiot eivät osaa useinkaan tarpeeksi antaa oikeanlaista tukea, mikä taas ei johdu siitä, etteikö olisi hyvää tahtoa. Ollaan kuitenkin siirrytty siihen, ettei ole yhteistä tahtoa, vastuuta ja ymmärrystä.

Monessa kohdin on myös jääty yhteiskunnan rakenteiden ja erilaisten instituutioiden traditioiden vangiksi. Monet instituutiot, kuten peruskoulu, ovat jääneet rakenteissaan 70-luvulle, jolloin ne eivät vastaa muuttuvan maailman haasteita. Vaikka peruskoulussakin on pyritty yhtenäistämään kahden eri asteen välistä vaihdosta siten, että nykyään puhutaan vain kouluista, ei asteista, oppilaiden vaikein nivelvaihe on edelleen siirtyminen kuudennelta luokalta seitsemännelle. Tämä nivelvaihe sijoittuu juuri siihen ikään, kun nykylapsen murrosikä on alkamassa – tai jopa kriittisimmillään (2)! Niinpä tämä suuri muutos tapahtuu juuri silloin, kun lapsen omassa elämässä tapahtuu muutenkin isoja muutoksia. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten rakenteet eivät vastaa todellisuuden haasteisiin.

Mielestäni olisi syytä pohtia koululaitoksen uudistamisen seurauksia. Jos koululaitos saataisiin vastaamaan nykyaikaa, on vielä haasteena, miten lasten ja nuorten kasvua voitaisiin tukea kokonaisvaltaisemmin. Kunnan lapsi- ja nuorisopolitiikan muokkaamisesta voitaisiin saada suuria tuloksia lasten hyvinvointiin liittyen. Ensinnäkin, osassa Suomen kunnista on jo siirrytty toimialajakoisesta hallinnosta elämänkaariajatteluun, jossa palveluja suunnitellaan ihmisen ikäkausien ja palvelutarpeiden mukaisesti. Esimerkiksi kotikaupungissani Hämeenlinnassa (3.) lasten ja nuorten asiat kuuluvat yhden asiakkuuskokonaisuuden alle, jolloin kaikki mahdolliset lapsia ja nuoria koskevat asiat kuuluu yhteiseen asiakasrekisteriin. Näin voidaan hoitaa lapsen asioita paljon kokonaisvaltaisemmin ollen perillä kaikista tukitoimista, joita perhe tai lapsi mahdollisesti saa.

Toiseksi, tukea voitaisiin kohdistaa paljon enemmän ennaltaehkäisevään, vanhempien kasvatustehtävää tukevaan, toimintaan, kuten perhetyöhön, kodinhoitoapuun ja nuorisotyöhön. Tämä olisi investointi, jonka tuotto tulee vastaan 2-5 vuoden päästä. Hyvä esimerkki on Imatran kaupunki, jossa tehtiin vuonna 2008 päätös palkata kuusi perhetyöntekijää, jotka vierailevat perheissä hyvin ennaltaehkäisevästi ilman minkäänlaista diagnoosia. Yksinkertainen, ennaltaehkäisevä työ on tuottanut nopeasti tulosta. Häiriösuuntautuneiden palvelujen menot vähenivät heti, ja vuonna 2012 lastensuojelun laitospalvelumenot olivat jo yli 700 000 euroa vähemmän kuin vuonna 2008. Pitkäaikaisesti sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on myös saatu kääntymään laskuun. Tärkeää oli se, ettei ollut kyse hankkeesta tai projektista, vaan pysyvästä muutoksesta (4).

Mitä siis tarvitsemme? Ajatusten ja puheiden muutosta syyttelystä ratkaisuehdotuksien pohtimiseen; rohkeutta suunnitella rakenneuudistuksia; uskallusta esittää näitä uudistuksia kollegoille; vastuunottoa uudistusten tullessa, sekä jo nyt: lisääntyvää huolenpitoa ympärillämme olevista perheistä, lapsista ja nuorista.

Emilia Raittila 
Hämeen KD Nuorten puheenjohtaja
KD Nuorten hallituksen jäsen
emilia.raittila@kdnuoret.fi

Viitteet:

(1) Matti Rimpelän esitelmä oppilashuoltoseminaarissa 23.8.2013 Valkeakoskella
(2) Muun muassa Pulkkinen puhuu siitä, miten murrosikä sijoittuu ikävuosissa nykyään hieman aikaisempaan vaiheeseen, alkaen ikävuosina 7-12. Teoksessa Pulkkinen L. Mukavaa yhdessä. Sosiaalinen alkupääoma ja lapsen sosiaalinen kehitys. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy, 2002.
(3) Hämeenlinnan kaupungin Internet-sivut: www.hameenlinna.fi/Paatoksenteko-ja-talous
(4) Imatran kaupunki palkittiin Kunnallinen lastensuojeluteko- palkinnolla 21.3.2013.http://www.kunnat.net/fi/Kuntaliitto/media/tiedotteet/2013/03/Sivut/last…