Kirjoittaja:

Lauri Kangasniemi

Blogit Muu

Pyhittääkö turvallisuus keinot?

Nyt se on julkista. Yhdysvaltalaisilla turvallisuusviranomaisilla on nähtävästi erittäin hyvät yhteydet moniin internet-alan yrityksiin.

Ehkä kohtuuttomankin hyvät.

Washington Postille vuodettujen turvallisuusluokiteltujen dokumenttien mukaan Yhdysvaltain Kansallisella turvallisuusvirastolla (NSA) on suora yhteys useiden merkittävien yhdysvaltalaisten internet-palveluja tarjoavien yritysten servereille. Vuodetuissa dokumenteissa erikseen nimettyjä yrityksiä ovat muun muassa Apple, Facebook, Google, Microsoft, Yahoo ja Youtube. Vuodesta 2007 alkaen käynnissä ollut elektroninen tiedusteluohjelma kantaa nimeä PRISM.

Käytännössä tietovuoto kertoo siitä, että yhdysvaltalaiset viranomaiset ovat tarkkailleet suunnitellusti jo pitkään netinkäyttäjien tietoliikennettä. Tarkkailu ei suinkaan ole rajoittunut vain valtion omiin kansalaisiin, vaan valvovan silmän alla ovat olleet myös ulkomaalaiset palveluiden käyttäjät.

Tasapuolisuuden nimissä pitää todeta, että useat nimellä mainituista yrityksistä ovat kiistäneet väitteet. Esimerkiksi Facebook on sanonut, ettei se ole tarjonnut yhdellekään hallituksen virastolle suoraa yhteyttä palvelimiinsa. Google puolestaan on linjannut, ettei yritykseltä ole löytynyt hallituksen edustajille varattua takaovea käyttäjien yksityiseen dataan. Applen edustajat eivät ole koskaan kuulleetkaan PRISM-projektista.

Koska en ole elektronisen tiedustelun asiantuntija, minun lienee parempi olla kommentoimatta asian ”sähköistä” puolta yksityiskohtaisesti. Tyydyn toteamaan, että onhan se varsin mykistävää, jos esitetyt väitteet pitävät paikkansa. F-Securen tutkimusjohtaja Mikko Hyppönen kiteytti varmasti monien tuntemukset sanomalla Helsingin Sanomien haastattelussa tilanteen kuulostavan pahemmalta kuin villeinkään George Orwellin kuvitelma.

Turvallisuuden filosofia

Vaikka jätän tietoturvapuolen kommentoimisen heille, jotka siitä enemmän tietävät, yhteiskuntatieteilijänä minua kiinnostavat ne ajattelumallit, joista Yhdysvaltain hallituksen menettely kumpuaa.

Istuva presidentti Barack Obama on luonnollisesti jo yksin asemansa vuoksi puolustanut NSA:n PRISM-ohjelmaa. Obama on esimerkiksi huomauttanut, että tiedusteluohjelmat ovat kansan demokraattisesti valitseman kongressin valvonnan alaisia. Lisäksi presidentti on alleviivannut, ettei PRISM tarkoita ihmisten puhelinten ja verkkokäyttäytymisen jatkuvaa vakoilua. Uskon, että Obaman väitteet ovat tältä osin tosia.

Kaiken kaikkiaan Obaman puolustuspuheenvuoron ongelma ei piile argumenttien loogisuudessa tai todenperäisyydessä. Sen sijaan todellinen probleema on presidentin yhteiskuntafilosofisissa perusteissa.

Uutistoimisto Bloomberg onnistui poimimaan Obaman ajattelun kaikkein keskeisimmän filosofisen lähtökohdan. Bloombergin Twitter-tili viestitti Obaman sanoneen: ”You can not have 100 percent security and also then have 100 percent privacy”. Vapaasti suomentaen kansalaisella ei voi olla sataprosenttista turvallisuutta ja sataprosenttista yksityisyyttä yhtä aikaa.

Aivan oikein, ihmisten turvallisuuden hinta on siinä, ettei sataprosenttisen turvallisuuden oloissa voida tarjota sataprosenttista yksityisyyttä.

Tästä kaikki lienevät samaa mieltä.

Mutta aivan eri asia on se, onko sataprosenttinen turvallisuus ylipäätään tavoiteltava yhteiskunnallinen ihanne. Yksinkertaistaen: tuleeko valtiovallan pyrkiä turvaamaan kansalaisilleen täydellinen turvallisuus, jonka hintana on yksityisyyden menettäminen? Obaman puhe nimittäin kuulostaa siltä, että kansalaisten vapaudella ei ole kovin suurta merkitystä presidentin turvallisuuspoliittisten päämäärien edessä.

Voitaneen oikeutetusti kysyä, onko ihmisten turvallisuus itsessään niin arvokas päämäärä, että tarkoitus pyhittää keinot? Entä voiko turvallisuudella perustella aivan minkälaisen menettelyn tahansa?

Pohdinta on sikäli aiheellisesti, että valtio-opillisesti tarkasteltuna valtion klassinen funktio on nimenomaan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden takaaminen. Hobbesilaisesta näkökulmasta Suomikin voidaan nähdä olemukseltaan turvallisuusjärjestelynä, jossa kansalaiset vapaaehtoisesti luovuttavat osan vapaudestaan saadakseen jäsenkirjan ”turvallisuusosuuskuntaan” nimeltä Suomen tasavalta. Turvallisuus on siis läsnä siellä, missä politikoidaan.

Turvallisuuden rajat

Mutta missä menevät turvallisuuden rajat? Milloin kansalaisten turvallisuus ei enää ole hyvä peruste valtion laajenevalla otteelle?

Vastaus on yksinkertainen; en tiedä. Absoluuttisia arvoja ja käyriä terveen turvallisuuden ylläpitämisen ja liiallisen urkinnan välille on vaikea määrittää.

Rajan hahmotteleminen saattaa olla helpointa asettamalla nyrkkisääntö, että kaikki ihmisten vapautta rajoittavat valtiovallan toimenpiteet tulee perustella äärimmäisen hyvin, eikä niihin tule alkuunkaan ryhtyä, mikäli kansalaiset näitä toimenpiteitä vastustavat.

Valtion perimmäisen tehtävän lisäksi turvallisuuden osaksi poliittista päätöksentekoa tuo myös – teemaa hieman jatkaen – se väistämätön fakta, että hyvin monessa päivänpoliittisessa ratkaisussa on kiistatta kyse turvallisuudesta.

Tosin pienimuotoiseksi haasteeksi muodostuu se, että turvallisuuskysymyksiä saatetaan ajoittain löytää vähän liiankin useista paikoista, sillä niin sanottu turvallistaminen on tätä nykyä muodikasta politiikassa. Turvallistamisella tarkoitetaan asioiden nostamista politiikan asialistalla nimeämällä ne turvallisuuskysymyksiksi.

Olette saattaneet huomata, että esimerkiksi puolustusministeri Carl Haglundin mukaan eurokriisi on turvallisuuskysymys. Sisäasianministeri Päivi Räsänen taas on arvioinut, että  muun muassa valtion harjoittama alkoholipolitiikka on turvallisuuskysymys ja että kevään kehysriihen ratkaisut lisäsivät sisäistä turvallisuutta.

Kyllä, ministerit Haglund ja Räsänen ovat oikeassa. Se, että uskon tulevaisuuteen menettäneet kreikkalaisnuoret mellakoivat kaduilla ahkeran ja tunnollisen työnteon sijaan, on eittämättä turvallisuuskysymys. Samoin se, onko kuppia ottanut suomalainen puolen vai puolentoista promillen humalassa, kun pahin halonhakkuuvimma kesämökin liiterin takana iskee, on epäilemättä turvallisuuskysymys.

Ongelma on oikeastaan vain siinä, että tällä logiikalla ajateltuna, mikä tahansa asia voidaan nähdä pohjimmiltaan turvallisuuskysymyksenä, koska jok’ikinen ratkaisu, jonka ihminen elämässään tekee sisältää riskin.

Kun tänä aamuna pitkän unisen taistelun jälkeen päätin nousta vuoteestani (!), kävellä kerrostalon portaat alas (!!) ja ajaa autolla (!!!) lähimmälle huoltoasemalle, otin suunnattoman riskin. Ei tarvitse olla vakuutusmatemaatikko ymmärtääkseen, että ratkaisuni oli harvinaisen uhkarohkea ja typerä, jos turvallisuus asetetaan toimintani tärkeimmäksi mittariksi.

Jos aamulla olisin arvottanut henkilökohtaisen turvallisuuteni arkisen elämisen ja valinnanvapauden edelle, todennäköisesti kaikkein paras vaihtoehto olisi ollut jäädä makaamaan lakanoiden väliin ainakin lounaaseen asti.

Jossain välissä on tietysti pakko syödä, koska ruokailun vältteleminen hengenvaarallisen pitkään uhkaa vääjäämättä turvallisuuttani, mutta todelliselle turvallisuuskoetukselle joudun joka kerta, kun juuri ja juuri ruokailemaan uskallettuani erehdyn nielaisemaan kerralla turhan suuren palan annoksestani.

Tunnustan, esimerkkini ovat yliampuvia ja jokseenkin sarkastisia. Silti niiden avulla voi hahmottaa liian pitkälle viedyn turvallistamisen kyseenalaisuuden.

Turvallisuudella voi täysin loogisin perustein ajaa kontrollin ja valvonnan lisäämistä. Kun samaa logiikkaa jatketaan tarpeeksi pitkälle, myös totaalinen kontrolli ja valvonta voidaan perustella hyvin aukottomasti turvallisuudella.

Kun Obama sanoo, että ihminen ei voi valita sekä sataprosenttista turvallisuutta että sataprosenttista yksityisyyttä, hän on täysin oikeassa.

Toinen asia on vain se, onko sataprosenttinen turvallisuus ylipäätään tavoittelun arvoista. Ehkä elämiseen liittyvät riskit tekevät viime kädessä elämästä elämisen arvoista.

Blogit Muu

Miksi olen kristillisdemokraatti?

Muuan KD-vaikuttaja on kehottanut KD-puolueen tilasta huolestuneita puoluetoimijoita kirjoittamaan blogeja otsikolla ”miksi olen kristillisdemokraatti?”. Haasteensa hän on suunnannut erityisesti kristillisdemokraattisille nuorille. Koska tunnen olevani sekä nuori että puolueen tilasta huolestunut, otan haasteen vastaan.

Otan haasteen vastaan myös siksi, että aika ajoin moni muukin on esittänyt minulle saman kysymyksen. Oikeastaan harmittaa, etten ole aiemmin kirjoittanut aiheesta. Sen verran usein minulta on tivattu, miksi olen kristillisdemokraatti.

No, nyt sen kerron. Tästä voi tulla pitkä, ja ehkä ihan hyvä niin. Näin monitahoista asiaa on vaikea tiivistää yhteen lauseeseen.

Ensinnäkin on pakko nöyrtyä ja tunnustaa, etten välttämättä ole aivan oppikirjan mukainen kristillisdemokraatti – jos sellaisia nyt ylipäänsä on olemassa. Monet näkemykseni kumpuavat klassisesta liberalismista, koska pidän yksilönvapautta yhtenä kaikkein keskeisimmistä poliittisista ihanteistani.

Lieneekin perusteltua sanoa, että yhteiskuntafilosofiani nojaa yhtäältä klassiseen liberalismiin ja toisaalta kristillisdemokratiaan.

Koska olen klassinen liberalisti, en jaksa puuttua kaikkiin ihmisten henkilökohtaisiin moraalisiin valintoihin. Siitä huolimatta olen omassa yksityisyyden sfäärissäni määritelmällisesti huomattavan vanhoillinen, ahdasmielinen ja hieman ennakkoluuloinen. Suurin osa meistä nimittäin on, tunnustimme sen tai emme.

Koska olen klassinen liberalisti, kaikesta nykyhetkeen liittyvästä epävarmuudesta huolimatta pysyn optimistina, sillä niin kauan kuin yksilöillä on vapautensa, tilansa ja mahdollisuutensa, tulevaisuus näyttää toiveikkaalta.

Nyt joku saattaa kysyä, miten konservatiivinen mieli ja klassinen liberalismi istuvat yhteen. Kysymys on aiheellinen ja vastaamisen arvoinen.

Pohjustukseksi sanottakoon, että Suomessa aivan liian usein politiikka nähdään kenttänä, jossa omat mielipiteet koetetaan istuttaa lakiin. Jos ei ajattele edellä mainitulla tavalla, klassinen liberalismi ja konservatiivisuus sopivat varsin hyvin yhteen ja samaan ihmismieleen.

Kyse on ennen kaikkea siitä, että emme osaa aina tehdä eroa yksityisten ihanteiden ja julkisten ihanteiden välille. Jokaisen henkilökohtaisen mielipiteen ei tarvitse olla muita pakottava.

Ihmisillä on näet luonnollisesti ihanteita, joita he harjoittavat ja arvostavat yksityisessä sfäärissään. Yksityisen sfäärin ihanteita ei kuitenkaan ole välttämätöntä betonoida osaksi oikeusjärjestystä.

Toisin sanoen en vaadi ketään elämään omien ihanteideni mukaisesti. Politiikan tasolla tarkoitan sitä, etten ikinä voi vaatia muita elämään sanktion uhalla niin, kuin minä elän yksityisessä sfäärissäni. En voi toimia siten, koska a) se rikkoo toisen yksilön sosiaalista vapautta elää omien ihanteidensa mukaisesti, joka b) on varsin ikävää ja epäreilua.

Yksilöiden sosiaalinen vapaus tarkoittaa viime kädessä oikeutta elää omien ihanteidensa mukaisesti, oikeutta sanan- ja mielipiteenvapauteen sekä mahdollisuutta olla sosiaalisessa kanssakäymisessä kenen kanssa haluaa.1

Tämä yksilönvapaudellinen ihanne on klassisen liberalismin ytimessä. Ihmiset saavat yksityisessä sfäärissään elää ihanteidensa mukaan, kunhan he eivät pakota muita elämään samalla tavalla.

Tästä syystä konservatiiviset arvot ja liberalistinen ajattelu eivät ole toisensa poissulkevia. Päinvastoin ne ovat toistensa edellytykset, sillä kristillisdemokratia, jossa kristinuskon traditionaaliset ihanteet pyritään iskostamaan ihmisten mieliin lainsäädännön kautta, ei eroa juuri lainkaan kovan luokan islamismista. Jos kristillisdemokratian kohtalona on olla sensuuntaista totalitarismia, niin minä en ole kristillisdemokraatti.

Suoraan yksilönvapaudesta juontuu toinen keskeinen ihanteeni: politiikan käytännöllisyys. Politiikan käytännöllisyys tarkoittaa sitä, että suomalainenkin demokratia on ensisijaisesti väline; samoin kaikki poliittiset järjestelmät ovat ensisijaisesti välineitä. Valtiokin on väline. Ideaalitasolla poliittiset instituutiot ovat ihmisen spontaaninen järjestäytymisen ja kekseliäisyyden käytännöllisiä tuotteita.

Poliittiset järjestelmät täytyy kohdata instrumentteina, joiden tehtävä on tavoitellun päämäärän saavuttaminen. Kristillisdemokratia on historiallisesti pyrkinyt edistämään tätä periaatetta.

Kristillisdemokratia on aina antanut suuren arvon myös niille henkilökohtaisille ja kollektiivisille pyrkimyksille, joita esiintyy monilla tasoilla politiikan ulkopuolelle. Suomeksi sanottuna kristillisdemokratia kunnioittaa poliittisesta vallankäytöstä riippumatonta kansalaisyhteiskuntaa. Kaiken yhteiskunnallisen merkityksellisyyden ei tarvitse syntyä julkishallinnon kautta. Kaiken ei tarvitse olla poliittista, eivätkä ihmisille arvokkaat asiat saa arvoansa sen kautta, että niille on turvattu valtiollinen status.

Kristillisdemokratian juuret

Vastauksen kirjoitukseni otsikkoon ”miksi olen kristillisdemokraatti?” voi periaatteessa tiivistää toteamalla, että olen kristillisdemokraatti, koska pidän kristillisdemokratiaa ylivertaisena poliittisena ideologiana, joka vastaa kaikkein eniten omia ihanteitani. Näin lyhyt vastaus toki jättää kysyjän todennäköisesti kylmäksi, joten lienee aiheellista käsitellä seuraavaksi tarkemmin kristillisdemokratiaa.

Kristillisdemokratian ytimessä on kristillisen tradition mukainen ihmiskuva. Jokainen ihminen on itsessään arvokas ja ainutlaatuinen. Jokaista ihmistä tulee kohdella arvokkaasti ja rakastavasti. Jokainen ihminen on ensisijaisesti yksilö ja perheenjäsen.2

Kristillisdemokratian poliittisen perustan voidaan nähdä nojaavaan kolmeen historiallisesti merkittävään tekijään: ensiksi juutalais-kristilliseen traditioon, toiseksi valistuksessa syntyneeseen liberaaliin yhteiskuntafilosofiaan ja kolmanneksi ajatukseen perheestä kaikkein pienimpänä sosiaalisena yksikkönä.

Perheen merkitystä on arvostettu kristillisdemokratiassa läpi ideologian historian.3 Poliittisena toimijana haluan korostaen alleviivata perheen uskomattoman suurta merkitystä myös meidän aikanamme.

Kuten kirjoitin, perhe on sosiaalisena yksikkönä olennainen osa yhteiskuntaa. Periaatteessa perhe ei ole vain osa yhteiskuntaa, vaan perhe on jo itsessään tietynlainen yhdyskunta (society), hyvin pieni sellainen, mutta silti todellinen yhdyskunta. Sosiaalisena yksikkönä perhe on paljon vanhempi kuin yksikään valtio. Aina on ollut perheitä, ja aina perhe on ollut kaikkein ensimmäinen organisaatio, johon ihminen on asettunut elämässään.

Perheiden toiminnan kannalta on tärkeää turvata oikeus yksityisomistukseen, joka sekin on erittäin olennainen kristillisdemokraattinen periaate. Nimenomaan yksityisomistuksen ja perheen korostuneen merkityksen kohdalla kristillisdemokratia tekee selkeän pesäeron sosialismiin ja sosiaalidemokratiaan ideologioina.

On kiistatonta, että ihmisten osallistuessa tuottavaan työhön yksi keskeisimmistä päämääristä on saavuttaa kyky yksityisomistukseen. Täten tuottavaan työhön osallistuvilla ihmisillä tulee olla täysi oikeus nauttia työnsä hedelmistä eli niistä palkkioista, jotka he ovat työllään ansainneet. Työn hedelmistä nauttiminen voi tarkoittaa yhtä hyvin kuluttamista kuin investoimista.

Jos ihminen investoi palkkansa esimerkiksi omaan asuntoon, tuo asunto on periaatteessa sama palkka vain eri muodossa. Kun kerran ihmisellä on oikeus päättää, mihin hän palkkansa käyttää, samoin ihmisellä tulee olla oikeus hallita investoituja palkkioitaan eli omaisuuttaan.

Juuri tästä syystä näen sosialismin ideologiana pettävän yksityisomistukseen oikeutetun ihmisen kaikkein pahimmalla mahdollisella tavalla. Pyrkiessään ohjaamaan omistuksen yksilöiltä yhteisöille sosialismi riistää työmieheltä päätäntävallan omien palkkioidensa allokoinnista ja tätä kautta vie tältä mahdollisuuden kohentaa elämäänsä ja lisätä resurssejaan oman aktiivisuuden ja työnteon kautta. Näin ollen työväen aatteena syntynyt sosialismi vie tosiasiassa työläiseltä vapauden vaurastua.

Perheen näkökulmasta yksityinen omistusoikeus on sikäli merkityksellinen, että vaurastumisen mahdollisuutta ei pidä rajata vain yksilöön. Koska ihmisellä on valta päättää, miten hän palkkansa käyttää, hänellä tulee olla myös valta investoida koko perhettään hyödyttävällä tavalla ja jättää investoidut palkkansa perinnön muodossa jälkeläisilleen.

Perheen perustamisen mukana tulee vapauksien lisäksi velvollisuuksia. Rerum Novarumia mukaillen perheen isän kaikkein pyhitetyin velvollisuus on tarjota työllään ja ahkeroinnillaan ruoka, turva ja muut tarpeet heille, jotka hän on vastuulleen ottanut. Perinnön siirtäminen jälkeläisille voidaankin nähdä kaikkein viimeisimpänä vastuunosoituksena, jonka jälkeen kuolevan vanhemman vastuu jälkikasvustaan päättyy.

Näin ajateltuna on mahdollista päästä sekä raadollisen individualismin että kylmän kollektivismin yli ja nähdä perheinstituutioon kätketty valtava potentiaali. Nimenomaan perheen merkityksen korostaminen on yksi suurimmista syistä, joiden vuoksi olen kristillisdemokraatti.

Ihmisestä

Edelliseen viitaten haluan välittömästi todeta, että raadollisella individualismilla viittaan ennen kaikkea nihilistisimpään individualismin muotoon, jossa elämä rakennetaan täysin oman persoonan erinomaisuuden ympärille miettimättä ympäristöstä tulevaa palautetta. Harisalo ja Miettinen kutsuvat tätä pettäväksi itseriittoisuudeksi.4

Kristillisdemokraattisessa ajattelussa painotetaan pettävän itseriittoisuuden sijaan jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta. Jokainen ihminen on autenttinen subjekti, korvaamaton, ainutkertainen ja arvokas kaikista epätäydellisyyksistään huolimatta.

Ihmisen merkityksen lisäksi poliittiset ideologiat ovat läpi historian pyrkineet vastaamaan kysymykseen siitä, millainen olento ihminen on perusluonnoltaan. Toiset ovat nähneet ihmisen pessimistisesti totaalisen pahana toimijana, jonka raadollisuudella ei ole mitään rajoja. Toiset taas ovat uskoneet hänen mahdollisuuksiinsa muuttua täydelliseksi jo lyhyellä aikavälillä.

Jälkimmäisellä ryhmällä viittaan ennen kaikkea Jean-Jacques Rousseaun oppeihin nojanneisiin esisosialisteihin kuten Saint-Justiin ja Robespierreen. Heidän aikaistaan jakobinismia leimasi täysin vallankumouksellinen ja utopistinen ihmiskuva.5

Esimerkiksi Claude Adrien Helvetius kiisti ihmisten kyvyissä ja lahjoissa olevat perinnäiset eroavaisuudet. Helvetius oletti, että ihmiset voitaisiin yhtenevällä kasvatuksella ja samankaltaisilla kasvuolosuhteilla palauttaa täydellisen tasa-arvoisuuden tilaan ja että oikeilla kasvatusmetodeilla kaikki luonnolliset eroavaisuudet yksilöiden lahjoissa ja kyvyissä pystyttäisiin mitätöimään.

Rousseaun visiona taas oli luoda uudenlainen poliittinen persoona, jolla ei olisi lainkaan henkilökohtaisia uskollisuudentunteita. Yksilö tulisi hävittää kollektiiviseen yhteisöön. Rousseau ja Helvetius molemmat menivät päätelmissään niin pitkälle, että he ajattelivat ihmisen olevan perimmäiseltä olemukseltaan valtion lakien tuote, jolloin hallinnolla olisi mahdollisuus muokata kansalaisia rajattomasti.

Ajatus on sekä ristiriidassa luonnontieteiden kanssa että inhimillisessä kontekstissa äärimmäisen vahingollinen. Silti sosialististen utopioiden vaikutukset yhteiskuntafilosofisessa historiassa ovat merkittäviä, sillä Rousseaun, Helvetiuksen ja muiden esisosialistien kädenjälki näkyy erityisesti vasemmistolaisessa ajattelussa kiistattomasti.

Kristillisdemokratia hylkää esisosialistien vallankumouksellisen ihmiskuvan. Ihminen ei ole muutettavissa yhdessä yössä suuntaan eikä toiseen, koska ihmiset ovat perustavanlaatuisella tavalla olemukseltaan, kyvyiltään ja luonteeltaan erilaisia.

Sen sijaan ihminen on kyllä kykenevä kehittymään. Ihminen voi tehdä sekä hyviä että pahoja ratkaisuja. Jokaisessa hetkessä ihmisellä on mahdollisuus valita hyvän ja pahan välillä. Ihminen voi valinnoillaan vaikuttaa henkilökohtaiseen kehitykseen ja kasvuunsa. Toisin kuin esisosialismi kristillisdemokraattinen ajattelu näkee kaiken kehityksen olevan perusluonteeltaan hidasta. Evoluutiota tapahtuu, mutta nopeatempoiseen revoluutioon luottaminen on turhaa.

Usko rauhalliseen kehitykseen ja ennakkoluuloisuus vallankumouksellisuutta kohtaan on kristillisdemokratiaan sisäänrakennettuna muissakin kuin ihmiskuvaan liittyvissä kysymyksissä. Yhteiskuntaa voidaan uudistaa ja uusia ideoita soveltaa, mutta kaiken pitää tapahtua maltillisesti.

Lopuksi vastuusta

Kaikki aiemmin tässä kirjoituksessa käsittelemäni seikat ovat puoltaneet omaa kristillisdemokraattista valintaani. Siltikään ne eivät ole ainoita seikkoja, joiden tähden olen kristillisdemokraatti, tärkeitä kyllä, mutta eivät ainoita.

Ennen kuin lopetan tältä erää, aion käydä läpi vielä yhden asian, jota ilman kristillisdemokratiaa on vaikea hahmottaa. Kyse on vastuusta.

Kun kerran kristillisdemokratiassa tiedostetaan ihmisten erilaiset lähtökohdat, on luonnollista pohtia, miten erilaisuudesta syntyvien erojen kanssa tulee elää. Koska jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja vapaa elämään, tämä vapaus on turvattava myös kaikkein vähäosaisimmille ja heikoimmille ihmisille.

Vastuu lähimmäisestä on toisella lähimmäisellä, ei kenelläkään muulla, vain ja ainoastaan toisella lähimmäisellä. Vastuuta lähimmäisen hyvinvoinnista ei voi ulkoistaa millekään poliittiselle instrumentille tai instituutiolle. Niitä on toki hyvä soveltaa käytännön tasolla, mutta vastuu säilyy edelleen lähimmäisellä.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on turvattava huolimatta hänen varallisuudestaan katsomatta sukupuoleen, ikään, seksuaaliseen suuntautumiseen, ihonväriin, poliittiseen mielipiteeseen tai sosiaaliseen statukseen.

Koska ihmisellä on oikeus nauttia laajoista vapauksista, mahdollisuus omistaa kiinteää ja aineetonta omaisuutta sekä vapaus henkilökohtaiseen kehitykseen, ihmisellä on myös vastuu pitää huolta siitä, etteivät hänen ratkaisunsa millään tavalla rajoita toisen mahdollisuutta samoihin asioihin.

Koska ihminen ei ole itseriittoinen toimija, yksilöllä on vastuu lähimmäisestään.

Koska ihminen on sosiaalinen toimija, yksilöllä on vastuu lähimmäisestään.

Koska ihmisen yksilöllisyys muotoutuu suhteessa toisiin ihmisiin, yksilöllä on vastuu lähimmäisestään.

Koska kaikki nämä seikat kiteytyvät kristillisdemokratiassa, olen kristillisdemokraatti.

——

Lähteet:

1 Norberg, Johan (2004). ”Globaalin kapitalismin puolustus”.

2 Konrad-Adenauer-Stiftung: ”Christian Democracy: Principles and Policy-Making”.www.kas.de/wf/en/33.21408/

3 Leo XIII: ”Rerum Novarum”.http://www.vatican.va/holy_father/leo_xiii/encyclicals/documents/hf_l-xi…

4 Harisalo, Risto; Miettinen, Ensio (2004). ”Hyvinvointivaltio: Houkutteleva lupaus vai karvas pettymys”.

5 Talmon, J.L. (1960). ”The Origins of Totalitarian Democracy”.

Blogit Muu

Kuinka Arhinmäki kehtaa – Nuorisojärjestöjen tukijärjestelmä on täysin retuperällä

Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa vuosittain nuorisotyön avustusta eri nuorisojärjestöille. Tänä vuonna kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki myöntää tukia noin 11,3 miljoonan euron arvosta. Viime vuonna vastaava lukema oli 11,7 miljoonaa euroa.

Kohtuullinen siivu kokonaissummasta kohdistetaan poliittisille nuorisojärjestöille. Myös johtamani Suomen Kristillisdemokraattiset Nuoret saa tukea. Tänä vuonna Arhinmäki myöntää KD Nuorille 47 000 euroa. Summa on sama kuin viime vuonna.

Vertailun vuoksi muista poliittisista nuorisojärjestöistä Kokoomuksen Nuorten Liitto saa 650 000 euroa, Sosialidemokraattiset Nuoret 557 500 euroa, Suomen Keskustanuoret 670 000 euroa, Svensk Ungdom 222 500 euroa ja Vasemmistonuoret 318 500 euroa.

Tukien perusteena käytetään muun muassa toiminnan laatua, sen laajuutta ja järjestön jäsenmäärää – näin siis virallisen totuuden mukaan. Tosiasiassa lahjomattomia kriteerejä tukien jakamiselle ei ole olemassakaan.

Oman järjestöni lisäksi kaikkein suurimpia häviäjiä nykyisessä tukijärjestelmässä ovat Vihreät nuoret ja opiskelijat (90 000) sekä Perussuomalaiset Nuoret (20 000).

Jotain tukisummien täysin käsittämättömästä jakautumisesta kertoo se, että esimerkiksi keskustanuoret saa 33,5 kertaa enemmän rahaa valtiolta kuin Perussuomalaiset Nuoret. Perussuomalaisten Nuorten valtiolta saama rahallinen tuki on yhtä suuri kuin se tukisumma, jonka yksin Tampereen kaupunki myöntää tänä vuonna paikallisille kokoomusnuorille.

Kyllä, valtakunnallinen eduskuntapuolueen nuorisojärjestö saa valtiolta yhtä paljon tukea kuin valtakunnallisen eduskuntapuolueen nuorisojärjestön paikallisosasto saa tukea yhdeltä kaupungilta. Kohtuullista ja tasapuolista, eikö vain?

Ei tarvitse olla perussuomalainen, vihreä tai kristillisdemokraattinen nuori ymmärtääkseen, etteivät tukisummat ole linjassa keskenään. Vai väittääkö joku oikeasti, että PS-nuorten toiminta on arvoltaan 33,5 kertaa vähempiarvoista kuin keskustanuorten toiminta? Eikä tähän laskelmaan ole edes otettu mukaan Keskustan alla toimivia opiskelijaliittoa, lastenleikkikerhoja ja muita ”poliittista sivistystehtävää toteuttavia järjestöjä”, jotka kaikki saavat erikseen omat tukisummansa valtiolta. Sosialidemokraattien, keskustan ja kokoomuksen nuorisotyöhön kohdistetaan vuositasolla kaikki erilaiset alajärjestöt huomioiden noin miljoona euroa per puolue.

Haluan korostaa, ettei arvosteluni kohdistu keskustanuoriin, demarinuoriin tai kokoomusnuoriin, vaikka käytänkin näitä järjestöjä esimerkkeinä. Kaikkein suurin kritiikkini kohdistuu tukijärjestelmään, joka on täysin läpimätä, ja ministeri Arhinmäkeen, jolta näyttää puuttuvan järjestelmän muuttamiseen vaadittava rohkeus.

Ärähdimme jo viime vuonna aiheesta Arhinmäelle. Vuosi on kulunut, mutta mikään ei ole muuttunut.

Mikä sitten on nykysysteemin suurin ongelma?

Tällä haavaa tukijärjestelmä toimii käytännössä niin, että ensin järjestö X järjestää yleisavustusrahalla toimintaa. Seuraavaksi järjestö X perustelee tuolla samalla yleisavustusrahalla järjestetyllä toiminnalla uuden yleisavustusrahan saamista. Toisin sanoen toiminnan määrän ja laadun lisääminen vaatii rahaa, mutta rahaa ei saa, jos toiminnan määrää ja laatua ei lisää. Nuorisojärjestöjen rahoituksen ympärille on siis rakennettu melko härski itseään ruokkiva kierre.

Kaikkein turhauttavinta koko touhussa on se, että toiminnan laatu ja laajuus eivät käytännön tasolla vaikuta lainkaan tukisumman suuruuteen, vaikka virallisesti niin väitetään. Omasta puolestani voin vakuuttaa, että johtamani järjestön toiminta on ottanut valtaisia harppauksia eteenpäin viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana, mutta tukisummaan tämä kehitys ei ole vaikuttanut.

En tietenkään oleta, että KD Nuorten, PS-nuorten tai ViNOn tulee saada vuositasolla yhtä suuri tukisumma kuin demarinuorten, keskustanuorten tai kokoomusnuorten. Mutta se on pöyristyttävä vääryys, että saamamme tukisummat ovat vain murto-osa kolmen edellä mainitun järjestön tuista. Se ei ole yhdenvertaista eikä oikeudenmukaista.

Parasta olisi asettaa keskeiseksi tuen arviointikriteeriksi parlamentaarinen edustus. Piilotettujen kriteerien sijaan parlamentaarinen edustus tarjoaisi konkreettista kvantitatiivista informaatiota, josta olisi helppo laskea kohtuullinen tukien jakautuminen. Luvut kun eivät valehtele.

Blogit Muu

Waltz tiputti pommin

Emeritusprofessori Kenneth Waltzin mukaan paras ratkaisu Iranin ydinasekiistan on se, että Iran hankkii ydinaseen. Waltz näkee, että useat länsimaiset poliitikot ja akateemikot pitävät turhaan ydinaseella varustettua Irania uhkana, koska ydinaseellinen Iran luo paljon kaivattua tasapainoa Lähi-itään.

Kaikille teille, jotka ette ole perehtyneet kansainväliseen politiikkaan lehtijuttuja tarkemmin, sanottakoon, että Waltz on käytännössä yksi maailman kuuluisimmista kansainvälisen politiikan tutkijoista, neorealisti omalta näkökannaltaan. Kirjoitus, jossa Waltz tuo esiin edellä mainitun näkemyksensä, löytyy tuoreimmasta Foreign Affairs -lehdestä sekä lyhennettynä netistä esimerkiksi täältä.

Balance of Power

Ensinnäkin Waltz esittää, että historiallisesti ydinasevaltiot ovat aina vastustaneet ”uusien valtioiden” ydinasehankkeita. Kun uusi valtio on saanut ydinaseen valmiiksi, mitään pahaa ei ole kuitenkaan tapahtunut, vaan viralliset ydinasevaltiot ovat sopeutuneet tilanteeseen.

Toiseksi Waltz uskoo, että yksi suurimmista Lähi-idän epävakauden aiheuttajista on Israelin ydinasemonopoli. Epävakaus johtuu ennen kaikkea Lähi-idässä piilevästä vallan epätasapainosta. Missään muualla maailmassa yksi valtio ei hallinnoi vastaavaa alueellista monopolia.

Miksi sitten uudet ydinasevaltiot eivät ole tuottaneet konflikteja, ja Israelin ydinaseiden tuottama ylivoima tuottaa epätasapainoa?

Koska valta etsii tasapainoa.

Uudet ydinasevallat tuottavat vakautta, koska ydinaseen avulla sotilaallinen voima tasapainottuu. Israelin ydinasemonopoli luo epävakautta, koska se nostaa Israelin liian suvereeniksi alueelliseksi sotilasmahdiksi.

Waltzin näkemyksistä huokuu halu nähdä maailmanpolitiikka kenttänä, jossa kaikkien toimijoiden toiminta voidaan palauttaa matemaattis-loogiseen muotoon. Yksi plus yksi on aina kaksi.

Ydinaseen tehtävä

Uskon Waltzin tavoin, että ydinaseellinen Iran ei tarkoita välitöntä ydinsotaa Lähi-idässä. Uskon myös, että ydinase pakottaa Iranin toimimaan vastuullisesti.

Ydinaseen kanssa se on jatkuvasti suurennuslasin alla. Waltz mainitsee kirjoituksessaan Kiinan, Intian ja Pakistanin historialliset esimerkit. Ne kaikki alkoivat toimia varovaisemmin hankittuaan ydinaseen. Uskon, että Iranin motiivit liittyvät ennen kaikkea valtion omaan turvallisuuteen.

Yleisesti voidaan sanoa, että ydinaseella on valtiolle useita eri käyttötarkoituksia. Luettelen seuraavaksi muutamia esimerkkitehtäviä.

Ydinase on väline, jolla valtio voi turvautua kaikkein pahimman skenaarion varalta. Nykyhetki saattaa vaikuttaa rauhalliselta ja turvalliselta, mutta mikään taho ei voi vakuuttaa, etteikö tulevaisuus tuo tullessaan tilanteita, joihin ydinase on harmillinen mutta välttämätön vastaus. Ydinase on siis äärimmäinen henkivakuutus. Se luo turvallisuuden tunteen omistajalleen ja on tarvittaessa erittäin vahva neuvotteluvaltti.

Ydinaseissa on kyse myös statuksesta. Valtion asema varteenotettavana pelurina voi olla riippuvainen ydinaseen omistamisesta. Ydinase on kiistatta ulko- ja turvallisuuspoliittisen voiman symboli. Pienemmän ydinasevallan kohdalla sen arvo korostuu. Esimerkiksi Ranskan tai Venäjän rooli maailmanpolitiikassa kaventuu eittämättä ilman ydinasetta.

Valtioita, joilla on kapasiteetti hankkia ydinase, kutsutaan virtuaalisiksi ydinasevalloiksi. Käytännössä jokainen teollistunut maa pystyy valmistamaan oman ydinaseen, jos se niin haluaa. Suomeltakin löytyy aseen rakentamiseen vaadittu tekniikka.

Valtiot pidättäytyvät aseen hankkimisesta monista syistä. Ensinnäkin ydinaseen valmistaminen on niin räikeä poliittinen itsemurha, että Pohjois-Koreaa ja Irania lukuun ottamatta harva hallinto on valmis kestämään sen seuraukset. Toinen selkeä syy on sijainti jonkin ydinasevaltion ydinsateenvarjon alla. Esimerkiksi Japani ja Etelä-Korea kykenevät valmistamaan aseen, mutta niiden ei tarvitse tehdä sitä, koska ne ovat Yhdysvaltojen varjon alla. Samoin suurin osa Euroopan valtioista on Yhdysvaltojen ja Naton suojissa.

Ei se määrä, vaan se laatu

Vaikka ydinaseita ei ole käytetty toisen maailmansodan jälkeen, monia läheltä piti -tilanteita on ollut. Ainakin kymmenesti ydinasevaltion hallinto on harkinnut ydinaseen käyttöä – kuusi kertaa Dwight Eisenhowerin aikana.

Yksin tämä tosiasia on hyvä muistaa ennen kuin väitämme ydinaseiden tuottavan automaattisesti rauhallisempia ja vastuullisempia valtioita.

Silti koen, että Iranin kanssa kyse ei ole siitä, että länsimaat oikeasti pelkäävät ydinaseellista Irania. Ne eivät vain yksinkertaisesti halua, että niiden maailmanpoliittista johtoasemaa nakerretaan.

On naiivia olettaa, että valtiot kohtelevat toisiaan tasa-arvoisina pelureina. Eivät ne kohtele. Länsimaat eivät taatusti tarkastele Irania tasa-arvoisesta ”onhan meilläkin, miksei siis muillakin” -näkökulmasta.

Yhdysvalloille sillä on huomattavan suuri merkitys, kuka ydinaseita omistaa. Ronald Reaganin hallinnon apulaispuolustusministeri Richard Perle on sanonut, ettei olemassa olevien ydinaseiden määrällä ole väliä, vaan nimenomaan sillä, kenen siiloissa ne lepäävät.

Esimerkiksi Perle on nostanut Pohjois-Korean ja Ranskan. Mahdollinen vähennys Pohjois-Korean asearsenaalissa on totta kai hyvä asia, mutta samaan aikaan tapahtuva suhteessa suurempi lisäys Ranskassa ei kuitenkaan tee maailmasta pahempaa paikkaa asua, vaikka ydinaseiden kokonaismäärä kasvaa.

Yhdysvalloille ydinaseellinen Iran tarkoittaa epädemokraattista länsimaisten ihanteiden vastaista toimijaa, joka on ärsyttävän voimakas ydinaseen turvin. Yhdysvaltojen ulkopoliittinen linja ei nimittäin edusta minkään sortin kulttuurirelativismia.

Ja hyvä niin.